YHDEKSÄN PÄIVÄÄ KUNGSLEDENILLÄ
Abisko–Kebnekaise–Nikkaluokta (Kungsleden/Dag Hammarskjödsleden)
31.7.–8.8.2015, 9 päivää, 111 km, 2 huippua (1398 m ja 1662 m), 4 kämppä- ja 4 telttayötä. Reissussa minä, äitini ja koirani Hiski
Toisen päivän varrelta Rádujávri ja mielenkiintoiset jäätikköjärven sävyt.
Olen pilvisessä Pohjois-Ruotsin Abiskossa menossa syömään Turiststationin kolmen ruokalajin illallista, joka on valmistettu lähi- ja Krav-merkitystä luomuruoasta. Äitini kysyy miksi en laita vaelluskenkiä jo valmiiksi kun mennään sitten ruoan päälle katsastamaan logistiikasta huolehtineen isän kanssa lähellä turkoosina kuohuvaa jokea. Hetken etsintöjen ja alati kurkussa kasvavan kuristavan tunteen jälkeen oli todettava, että minulla ei ole vaelluskenkiä matkassa. Ja olen seuraavana päivänä lähdössä kantamaan painavaa rinkkaa yhdeksäksi päiväksi tunturiin.
Edellisen päivän sateisella kävelylenkillä Pallaksen Pyhäjoen luontopolulla totesimme, että äidin tarkkaan syynätyt ja puunatut luottovaelluskengät hajosivat melkein käsiin. Ottivat kai nokkiinsa liiasta rasvaamisesta. Pakkausilta sitten tutkittiin vaihtoehtoja, mistä Muonio-Abisko väliltä löytäisimme vaelluskengät, etsintä osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Sain kavereilta hyviä vinkkejä ja varman päälle aloitettiin sopivien etsintä Ylläkseltä. Heti onnisti ja takakonttiin lisättiin matkatavaroiksi uunituoreet kengät. Pitkä vaellus korkkaamattomissa kengissä, hmm, noh. Matkalla sain kuulla, että Muonioon autotohtorille jättämäni auto sai diagnoosin kengurumaiseen menoonsa. Lambda-anturi oli hajalla, uuden vaihto töineen maksaisi 350 €. Se oli juuri se summa jonka olin saanut säästettyä ja kesän viikon piha-kirppisuurasteluilla kasaan uusia suksisiteitä varten. Nyt budjetti niihin oli taas 0 €. Tuntui että tämä muutenkin kiireellä ja huonosti valmisteltu vaellus oli saanut alkuunsa sellaisen sävyn, etten tiennyt olisiko parasta sittenki vain palata vähin äänin Muonion mökille ja olla hiljaa sängyn alla viikko. Olisi pitänyt nauraa kaikelle, mutta en ollut siihen vielä valmis.
Ruoka illallisella oli äärettömän hyvää, poroa, hirveä ja paikallisia marjoja, kurttu otsassani alkoi tasaantua ja aloin jopa näkemään tilanteessa koomisia sävyjä. Seuraavana aamuna sain jalkaani järeät HANWAGin vaelluskengät, tosin huonosti istuvat ja liian suuret, mutta silti vuokrakengät viikoksi. Abiskon Turiststationilta näytti saavat vuokralle melkein kaiken mitä vaelluksella tarvitsi. Eikä reilun 100 euron vuokrahinta siinä tuskassa enää juuri kirpaissut. Niinpä lähdimme reissuun kummatkin hyvillä jalkojen hiertymäprognooseilla ja rinkoissa järjetön määrä tavaraa. Minulla oli 25 kg, äidillä 21 kg ja Hiskillä 9 kg omassa repussaan. Ja kello oli jo kaiken säätämisen ja vuokrailun päätteeksi melkein yksi iltapäivällä.
Portilla lopulta! Kuva: Markku Pakkanen
1. Tahmeaa tunturikoivikkoa
Abisko–Abiskojaure, 14 km, 8:30 h (12:40-21:00), 31.7. pe
Vaelluksemme alkupäiviksi oli luvattu sadetta ja sade roikkuikin koko päivän yllämme, onneksi ripsottaen vain vähän matkan aikana. Aluksi leveänä baanana kulkeva polku seuraili mutaisena Abiskojåkka-jokea muuttuen kivikkoisemmaksi ja kumpuilevammaksi lähestyttäessä Ábeskojávri-järveä. Sääskiä ei ollut juuri nimeksikään vaikka tunturikoivikossa vielä olimmekin ja lämpöä riitti kalsaripaidalla kulkea. Koko polun varsi oli täynnä kukkivia tunturikasveja. Kullerot heiluivat keltaisina ja löytyipä yksi täysin uusi ja tuntematon tunturikasvikin. Linnut eivät juuri pelänneet ihmistä, nokikanat ruokailivat kaikessa rauhassa joella vain parin metrin päässä Trangian kohinasta. Koivikossa oli siellä täällä tuoreita punikkitatteja iltaruoan lisukkeeksi. Myyriä ja sopuleita juoksenteli polulla ja puskissa ja yksi täplikäs joutuikin sopulien taivaaseen uhkarohkeassa yrityksessään vilistää koiran tassujen lomitse.
Lepäilijä busted!
Tuntematon kasvi sai kotona nimen: peuranvirna.
Maistiaisia avotunturista jo ensimmäisenä päivänä.
Matka taittui tahmeasti, vasta Ábeskojávrin rantaa seuraillessa alkoi askel kulkea. Järven eteläpäässä sijaitsee Svenska Turistföreningenin Abiskojauren punaiseksi maalatut tuvat. Tuvilla on useissa rakennuksissa sijaitsevien majoitustilojen lisäksi kauppa ja sauna. Alkuperäinen, kunnianhimoinen tavoite kulkea majan ohi avotunturiin asti seuraavaa päivämatkaa lyhentämään laantui väsymyksen ja tiheämmän sateen myötä telttayöksi Abiskojauren kansoitetussa tunturikoivikossa. Saimme teltan pystyyn sateessa ja keittelimme iltaruoaksi herkkutattirisottoa lisukkeena voissa paistettuja punikkitatteja. Kello oli jotain puolen yön tietämillä, uudessa, kahden hengen 2,1 kg painavassa Marmot Tungsten 2P-teltassa oli tiivistä, tiaa oli ehkä juuri yhden muistikirjan verran koiran kuorsatessa jalkopäässä. Vieressä oli 10-15 metrin säteellä 13 telttaa. Kaikista haasteista huolimatta nyt oltiin kuitenkin reissussa eikä puhelimen kentästä saatika autoista ollut enää tietoakaan. Asiat oli mallillaan ja makuupussi kutsui. God natt!
Jonkun mielestä teltan pystytys kestää aivan liian kauan.
Illan herkku paistumassa.
2. Mielenmaisemaan – avotunturiin
Abiskojaure–Alesjaure 20 km, josta n. 5 km veneellä, 8 h (11:30–19:30), 1.8. la
Tihkusateinen keli jatkui ja tuuli keräsi voimia ja koleutta ympäröiviltä lumikentiltä. Pitkiä taukoja ei tehnyt mieli pitää. Polku alkoi heti nousta Abiskojaurelta Giron ja Gárddenvárri-huippujen väliin reilun 800 metrin korkeuteen, jossa alkoi avotunturi. “Det har varit så här blött och så här mycket snö senast på 50-talet”, kuului vastaantulijoiden kommentit. Märkää ja mutaista oli, mutta riemukkaana totesin, ett puita emme tulisi näkemään hetkeen. Tätä maisemaa olin odottanut. Tiesin sen siitä kun askel ei enää painanut, kamera lauloi ja mieli alkoi hymyillä. Jäin kerta toisensa jälkeen kauas edessä kulkevasta äidistä mallaillessani rajauksia ja kuvakulmia. Lumihuippuja alkoi näkyä kaikkialla, jossain edessämme olisi komea jäätikkö huippuineen, mutta noin 1100 metrissä jo ainakin kolmatta päivää roikkuneet pilvet verhosivat terävimmät komeudet sisäänsä. Maiseman lisäksi luonto piti huolen ohjelmasta. Puskissa vilisi sopuleita, jotka tällä kertaa saivat pitää henkensä. Kärppä liiteli pikavauhtia pounikoita pitkin ja tunturikihut hyökkäilivät kohti kapustarinnan kaihoillessa taustalla. Ruusujuurta alkoi olla jo runsaasti, mutta sielikkö ja sammalvarpio hallitsivat tunturiylänköä kukkivina mattoina.
Olen kävellyt jo ainakin kilometrin. Minulle kuuluu nyt sitä ankanrintaa.
Aurinko vilahti takana.
Sherpa tauolla.
Sherpa hommissa. Kuva: Pirjo Pakkanen
Vuokraamani lähestymiseen ja alppikiipeilyyn tarkoitetut HANWAG Friction Lady GTX-kengät olivat tavalliseen vaeltamiseen painavan rinkan kanssa turhan jäykät ja jalkapohjia alkoi kivistää toden teolla jo toisena päivänä. Lisäksi kun sopivaa kokoa ei löytynyt, jouduin ottamaan kantapäästä vähän liian väljän koon. Tämä johti siihen, että pohkeen yläosa kramppasi kun yritin estää kengän lonksumisen. Eikä toukokuussa vielä avattu nilkkakaan tuntunut olevan ihan vielä parhaassa kunnossaan. Äidillä rinkka ei oikein suostunut pysymään suorassa ja kroppa oli aloittanut toisen päivän protestinsa. Äidin mukaan kolme päivää on aina tuskaa ja sitten alkaa helpottamaan. Eteneminen oli edelleen melko verkkaista, mutta parempi niin kuin riehua ja päättää reissu alkumetreillä. Kolotuksiimme oli kuitenkin tulossa helpotusta. Edessä siintävän Alisjávrin pohjoispäästä oli venekyytimahdollisuus Alesjauren tuville. Viimeinen kyyti lähtisi klo 19, joten oli laitettava töppöstä toisen eteen jos mieli laineille ehtiä. Emme keitelleet keittoa, syötiin vain pikaisesti leivät ja kerittiin hyvissä ajoin odottamaan paattia.
Hiski seuraa kun äiti katoaa jo kauas edelle.
Tyyni hetki Alisjávrin rannassa.
Helpotus kolottaville retkeilijöille, venelaituri!
#nomakeup #noshower ja mitä näitä selfietä nyt on.
Venekyyti tarkoitti sitä, että pääsisimme/ehtisimme Alesjauren tuvilla saunaan, kuivattelemaan kastuneita kamppeita ja patjoille nukkumaan, olin varannut etukäteen kaksi nukkumapaikkaa. Tuvat sijaitsevat kauniilla kummulla Aliseatnu-joen viimeisessä mutkassa ennen pohjoiseen levittyvän jäätikkövesistä värjäytyneen maitomaisen turkoosia Alisjávria. Tuvilta löytyy kauppa ja sauna. Perillä meidät toivotettiin tervetulleeksi mehutarjoiluilla ja saimme tiedon, että Hiskikin pääsisi yöksi sisälle. STF:n tuvissa on erilliset koirahuoneet ja kuulemma tapana on täyttää ne viimeisenä, joten kun tilaa oli saimme privaattiin käyttöön neljän hengen huoneen. Iltaruokia keitellessä tuli ambulanssihelikopteri hakemaan sairastuneen pois tunturista. Vieläkin tulee noista huono olo, muistuu omat tapahtumat mieleen..
Taisin taas olla ainoa hereillä, kuorsaus kuului seinän takaa. Joskus aiemmin suunniteltiin (tai ehkä minä suunnittelin) vähemmän kansoitettua reittiä Visstasstuganille ja sieltä tuntureiden yli Tarfalaan ja edelleen Kebnekaiselle. Maastossa oli vielä paljon lunta, sillä reitillä vähän palveluita ja pitkät etäisyydet, joten päätettiin ottaa reissu nautiskelun ja perusreittiin tutustumisen kannalta. Enhän itsekään ollut normireittiä aiemmin kävellyt. Äiti nautti tupaöistä, oli melko kylmää ja tihkusateista, olihan se mukava kuivassa ja lämpimässä, mutta sisäinen eräjormani koki pistoksia ullkona telttailijoita katsellessani..
3. Kukkia sumussa
Alesjaure–Tjäktjastugan, 13 km, 6:40 h (11:20–18.00), 2.8. su
Päivä alkoi sateettomana, mutta tihkusade saavutti meidän noin tunnin kävelyn jälkeen. Kihujen hyökkäykset kohti Hiskiä alkoivat olla jo aika röyhkeitä, mutta koiraa ei kihut saatika edelleen ympäriinsä hyörivät sopuli enää niin jaksaneet kiinnostaa.
Alesjauren kämpät jäävät taakse.
Kallionkielekkeen alta löytyi hyvä suoja.
Äiti studeeraa päivän reittiä.
Runsaasti siltoja, vähän kahlausta.
Polun varrella tuli vastaan roppakaupalla uusia kukkivia tunturikasveja; tunturitädyke, uuvana, pikkutervakko, jääleinikki ja 3-4 muuta jotka tunnistin, mutta nimeä en muistanut. Koko laakso ja ylempänä, lähellä Tjäktan tupaa oleva tunturin kylki kukki toinen toistaan upeammissa väreissä ja minimaalisemmassa koossa. Kaukaa näkymä oli väritön ja harmaa, mutta läheltä katsottuna värien ja kukintojen kirjo oli huumaava. Jumituin taas kuvaamaan kukkia kun äiti jatkoi tuvalle kysymään sänkypaikkoja.
Rehevä ruusujuuritupas
Äiti löysi jänniä kukkia.
Jänniä kukkia riitti. Taustalla Tjäktjan tupa.
Enpä ollut aiemmin nähnyt railoa lumessa.
Tjäktjan tupa sijaitsee 1000 metrin korkeudessa tunturin kyljessä ja oli reittimme pienin, sieltä löytyy sänkypaikkoja 20:lle. STF:n periaatteisiin tosin kuuluu, että ketään ei käännytetä pois, kaikille löytyy tarvittaessa patja lattialle. Koiran kanssa retkeillessä onnisti taas, saatiin kämpän viimeiset kaksi sänkypaikkaan koirahuoneesta. Onnekkaita olimme petipaikoista, mutta silti olin taas potenut huonoa omaa tuntoa, olin huono retkeilijä kun köllötin sisällä patjalla muiden telttaillessa ulkona. Koko päivän oli tosin satanut ja viimeiset 4-5 tuntia päivän kävelystä jo ihan reippaasti. Kun saavuimme tuvalle oli 4,5 astetta lämmintä ja tihkusade vihmoi tuulen tuomana yli lumikenttien ja pilvet roikkuivat ties kuinka monetta päivää siinä 1100 metrin tuntumassa. Oli huono omatunto tai ei, nostin silti hattua niille jotka tarmokkaasti kävelivät kauemmas telttailuun sopivalle kentälle pystyttämään tuiverruksessa telttaansa. Helppo sitä oli lämpimästä kovistella aikomuksillaan…
Huomisen sola kohti Sälka-tupia 1150 metrin korkeudessa oli ollut koko illan pilvessä. Viereisen tunturin rinteellä laidunsi tokka poroja ja niiden editse juoksi hetki sitten naali, sillä oli kuulemma tässä ihan vieressä pentuja hoidettavana. Olettavasti keli jatkuisi samanlaisena, mutta kai sai silti toivoa että taivas aukenisi, solasta levittäytyisi upeat maisemat kahteen suuntaan. Kello oli ehkä juuri kymmenen ja olimme jo sängyssä, saattaisimme siis päästä huomenna ajoissa liikkeelle!
4. Lunta ja vihreää suistoa
Tjätktjastugan-Sälkastugorna, 12 km, 6:30 h (9:45–16:30), 3.8. ma
Päivä alkoi tavanomaisesti sateisena ja sumuisena, mutta kuitenkin reilulla lämmön nousulla, oli jo peräti 5 astetta lämmintä! Heh. Kivikkoisen siirtymän jälkeen noustiin lunta pitkin Tjäktjapasset-solaan, josta avautui uusi upea laakso. Tjäktjavagge oli vehreä, sen pohjalla kiemurteli vihreiden niittyjen reunustamana Tjäktjajåkka-joki, joka välillä leventyi porojen suosimiksi kauniiksi suistoiksi. Välillä vehreyttä tasoitti roudan esille kaivamat kiviröykkiöt. Kärppä liiteli taas pitkin niittyjen kivikoita, silläkin oli jälkikasvua hoidettavana erään kiven kolossa.
Kohti koko Kungsledenin korkeinta kohtaa, Tjäktjavaggen solaa.
Lunta oli solan pohjoisrinteellä vielä runsaasti.
Solan etelärinne oli enää märkä, ei niinkään luminen.
Uusi laakso ja kukkia riitti. Lapinvuokko, punakko, kurjenkanerva, tunturikohokki..
Vihreitä suistoja. Äiti katsoo laiduntavia poroja.
Päivän rapsutushetki. Kuva: Pirjo Pakkanen
Kello oli vasta puoli viisi ja olimme jo saapuneet tähän astisen reissun kauneimmalle tuvalle, Sälkalle. Sieltä löytyy kauppa, sauna ja jopa pieni kahvilanomainen. Sälka sijaitsee monen reitin ja laakson yhtymäkohdassa, joka puolella kohoaa vähintään 1700 metriä korkeita huippuja ja jäätiköitä on monessa suunnassa. Huiput ja jäätiköt olivat tosin edelleen vain kartalla, pilvet jatkoivat roikkumistaan. Mustat valkoisin ikkunapuin varustetut somat tuvat oli rakennettu pienelle kummulle keskelle laaksoa, joenuomien väliin.
Katselin sateessa kaihoisasti ympärilläni levittäytyviä loistavia telttapaikkoja pienten lirisevien purojen välissä. Mutta kyllä sitä vielä telttaan ehtisi, sateen taas voimistuessa päätettiin ottaa tuvasta sänkypaikat.
Päivän toinen rapsutushetki.
Ruotsissa kierrätys toimii myös tunturituvissa.
Taas pienoisen henkilökohtaisen telttailuun liittyvän omatuntotaistelun jälkeen oli mukava yllätys päästä tupaan. Se oli kodikas, rakennettu vuonna 1938 ja keittiö oli samassa tilassa kuin sängyt yhdeksälle, kolmessa kerroksessa. Tupa muistutti vähän suomalaisia autiotupia, muissa kun oli tähän asti ollut erikseen keittiö, missä kokata ja syödä. Laverit olivat kauniita ja seinien kanssa hienosti ajan patinoimia. Patjat ja tyynyt oli päällystetty kauniilla polsterikankaalla. Köllötin keskimmäisessä punkassa ja asetin tyynyni niin, että näin ikkunasta Tjäktjajåkkan vehreän suiston, lumisia laikkuja ja vihreinä kohoavat tunturinkyljet. Tähän maisemaan voisin jäädä. Päätin ehdottaa huomenna, jos joku maailman ihme kävisi ja keli selkiäisi, että jäisimme tänne toiseksi yöksi. Tukka oli puhdas ja olo raikas, täällä oli sauna ja raikas puro, jossa uida. Miksi täältä pitäisi lähteä mihinkään? Fingers crossed!
Illallismaisema, joka jäi mieleen.
5. Aurinkoa ja huippuja!
Välipäivä, Reaiddánjunnin (1398 m) huiputus, n. 6,5 km, 6 h (12:00–18:00), 4.8. ti
Silmät aukeavat aamulla vasta 7:35, mutta väsymys kaikkoaa saman tien kun koen lapsuudesta tuttua riemua kun ensilumi on satanut yön aikana. Nyt riemun aiheutti se, että aurinko paistoi ja taivas loisti kirkasta sinisyyttään! Koko laakso tulvi valoa ja kaikki huiput olivat näkyvissä. Keiteltiin aamupuuro ja kahvi ulkona makuualustan päällä ja tuntui, että muillakaan ei ollut kiire mihinkään. Kämppiksinä ollut amerikkalaisperhe Etelä-Carolinastakin teki hyvin verkkaista lähtöä. Ainoastaan myöhään illalla saapuneet maastopyörilijät keittelivät aamusoppansa jo 5:45 ja olivat nyt jo kaukana. Kelistä riemastuneina päätettiin pitää välipäivä täällä, odotella loppujen telttojen kaikkoamista ja valita sitten paras paikka omalle teltalle ennen päivän retkeä. Sopiva telttapaikka löytyi pieneltä purojen halkomalta kukkaketo-saarelta, sopivan kaukana tuvalta ja sopivan ahtaasta paikasta, ettei ollut pelkoa että heti olisi naapureita ahtautumassa lähelle. Me sosiaaliset suomalaiset, hehe!
Aurinko paistoi ja muutti kaiken.
Aamupalalla tutkaillaan telttapaikkaa ja retkikohdetta, kummatkin ovat jo kuvassa.
Aamupuuro Pirkon tyyliin höystettynä.
Melko laadukas telttapaikka löytyi!
Stugvärdin suosituksesta lähdettiin teltttapuuhien jälkeen kohti maisemaa koillisessa hallitsevaa terävää ja kivistä Reaiddánjunni-pikkuhuippua kohti. Keli oli lämmin, jopa Hiskille ehkä liian lämmin, se hakeutui kaikille matkan varrelle osuville lumilaikuille. Parilla tauolla olimme huipulla 2 tunnissa ja 45 minuutissa. Maisema oli mahtava. Kaikki lähialueen huiput saivat kokonaiset piirteensä ja huippuja levittäytyi joka puolella lisää. Nallostuganille koilliseen avautuva Reaiddávaggi-laakso levittäytyi lumisessa karuudessaan, jopa vain reilussa tuhannessa metrissä sijaitseva Reaiddájavri oli vielä jäässä. Saksalaispariskunta neuvoi, että Unna Räitasstugan idässä vähän ennen Nallostugania olisi käymisen arvoinen paikka. Pieni kahden (tarvittaessa neljän) hengen tupa sijaitsee 1226 metrin korkeudessa järven rannalla jyrkänteen reunalla, tuvalta levittäytyy maisema kapeahkoa laaksoa pitkin kohti Visttasvággi-laaksoa. Pitänee seuraavalla reissulla poiketa, näytti kartallakin komealta paikalta.
Reaiddanjunnin äkkijyrkkä itäseinä.
Laatua!
Keiteltiin kahvit huipulla ja kiiruhdettiin vähän pidempää, mutta lumikenttien ansiosta mahdollisesti kivikkoa nopeampaa reittiä alas, naisten saunavuoro olisi puoli seitsemään asti. Vaikka oltiinhan Alesjauressa jo saunottu kaiken maailman köriläiden kanssa sekavuorolla, kahdeksalta pääsisi siihen jos aiempaan ei ehtisi. Lumikentillä olikin hauskaa, laskin pyllymäkeä kahdesti ja äitikin suihki sauvojen kanssa telemark-liukua alas. Hiski sai remmihepuleita. Joku iso haukka seurasi hölmöjä puuhiamme korkeuksista. Saunaan, puroon, ruokaa ja telttaan makuupussiin. Mikä täydellinen päivä!
Äiti telemarkkaa pyllymäkijälkeä.
Illan menu ja maisema taas kohdallaan.
Joku kerää jo voimia seuraavaan päivään.
Päivän huippu terävänä vasemmalla ennen kuin aurinko taittui Sälkan huipun taakse.
Jokailtainen ohjelmanumero. Ja edellisistä reissuista viisastuneena, tekstinkäsittelyohjelma ja -laite, josta ei lopu akku.
Ps. Päivän ajan kaikki ruokatarvikkeet piti säilyttää servicestuganissa kun kaikkialla liikkui niin röyhkeitä myyriä, että ne söivät itselleen reiän sekä teltan, että rinkan läpi päästäkseen nakertamaan retkiruokia. Yksi kämppäkaverimme oli eräänä aamuna herännyt siihen kun teltassa jalkopäästä tuijotti kutsumaton silmäpari. Onneksi meillä oli telttaöiksi oma vahti!
6. Vaellusmasennus
Sälkastugorna-Singistugorna, 12 km, 5:45 h (11:00–16:45), 5.8. ke
Päivät alkoivat mennä sekaisin. Piti oikein laskea ja todeta, että kyllä nyt oli vaelluspäivä numero kuusi. Eilisen komea auringonpaiste oli taas tipotiessään ja pilvet roikkuivat tavallisella paikallaan puolitangossa. Jostain syystä päivän meno alkoi tahmeasti ja askeleet olivat raskaita, eikä virtapiikistä voinut puhua loppumatkastakaan. Joka päivä parin kilometrin ajan kiristelin ja löysäilin vuokrakenkiäni ennen kuin jalkani turtuvat niiden menoon. Tänään kengät eivät halunneet asettua laisinkaan. Pienestä henkilökohtaisesta kärttyisyydestä huolimattame meitä onnisti kun päivällä pilvet rakoilivat juuri lounastauolla Kuoperjåkkan hätämajalla, aurinko lämmitti mukavasti kuppikeittoa hörppiessä. Matkan varrelta olisi ollut mahtavat näkymät Kebnekaisen länsiseinämälle ja Rabots-jäätikölle, mutta saimme tyytyä vilahduksiin pilvenriekaleiden välistä.
Uusi teltta toimi loistavasti ja suuren verkkopinta-alansa ansiosta tuulettui nopeasti.
Lounastauon tuurikeli.
Hiski poseerausta, taas jäätiin jälkeen.
Monena päivänä matkaseurana ollut saksalaispariskunta kertoi Sälka-Singi-välin olevan Abisko-Nikkaluokta-reitin helpoin, ja sitä se olikin. Ei juuri märkiä tai liian kivisiä kohtia, päivän matka taittui nopeammin kuin muina päivinä. Lähestyessämme Singiä alkoi tuuli puhaltaa ja etelästä lähestyä todella synkän näköisiä pilviä. Sade alkoi ryöpytä niskaamme tuulenpuuskien saattelemana juuri tuville saavuttuamme. Saimme taas viimeiset sänkypaikat. Sisäisellä eräilijälläni olisi ollut taas jotain sanottavaa, mutta se vaimeni hyvänmakuista iltaruokaa mussuttaessani.
Ihmettelin päivän tunnelmia, miksi tänään tuntui harmaalta? Oliko eilen ollut liian hienoa? Oliko ilmassa haikeutta kun reissun loppu häämötti? Vai oliko kenties se aika kuusta. Kyse saattoi myös olla siitä, että epäilin reissun suurta haavetta, päästä äitini kanssa Kebnekaisen huipulle. Omien jalkojeni ja äidin voimien ja nopeuden takia. Olipa syy mikä tahansa, kaiketi välillä piti olla vähän harmaata, että uudet jutut tuntuisivat taas jossain. Olin toiveikas uuden innon ja energian suhteen. Olin jopa pyöritellyt mielessäni Kebnekaisen huiputusta itsekseni. Uutta päivää kohti, hikinen yö oli tiedossa, kämppä oli kuin pätsi..
Aurinko kävi illalla kylässä myrskypilvien lomasta.
7. Kebnekaisen turistirysään
Singistugorna–Kebnekaise, 14 km, 6:30 h (9:30–16:00), 6.8. to
Päivä alkoi yöpymisen maksamisella kummallisen palveluhaluttoman Singin stugvärdin luona. Siitä pieni nousu Sinnicohkkan kylkeen ja aamun tihkusade muuttui jo vähän rankemmaksi. Sade kasteli meidän huolella ja tuntui ikuiselta kun nousimme vielä sumupilvien sekaan. Jossain vaiheessa sade oli huomaamatta loppunut, oli vain tiheää sumua. Oli epätodellinen olo kun välillä jostain todella ylhäältä vilahti jyrkkä seinämä joka ehti jo kadota kun olin saanut kameran esille. Laakso alkoi kaventua ja sumu hälventyä. Silti vain vastalohjenneista kivistä saattoi päätellä, että vierestä nousi jyrkkiä huippuja, kaikki oli edelleen pilvessä.
Sinkkiä Singillä.
Sumupilvien paljastuksia.
Matkan edetessä alkoivat pilvet nousta, laakso laajentua ja muuttua vehreäksi karun kapeikon jälkeen. Suistomaiseksi levinneen joen mutkasta löytyi hyvä lounaspaikka ja siinä vettä lämmitellessä tarjosi ruotsalaispariskunta meille ylijääneitä tuoreita vihanneksiaan. Maistuipa välimeren keitto makoisalta kun sai rouskutella isoja paloja porkkanaa! Vihanneksia tarjonnut mies uteli myöhemmin aiommeko yrittää huipulle. Lopulta oli avattava keskustelu, jota olin vähän vältellyt. Onko meistä Kebnekaisen huipulle? Tavallaan tiesin vastauksen, mutta en halunnut kohdata sitä. Äiti sanoi suoraan, että se on hänelle liian hurja, ainakin nykyisellä kunnollaan. Itse olin lähinnä huolestunut huipulle vaadittavasta etenemisvauhdista, nyt se ei ollut riittävän nopea. Omalta osaltani olin miettinyt vuokrakenkien aiheuttamia hankaumia, erinäisiä pikkuvaivoja mutta erityisesti mietitytti toukokuussa uudelleen avattu nilkka. Miten se tulisi kestämään, se oli jo rasittunut reissun aikana ja miten sen helposti ärtyvä akilles kestäisi. Samaan riemuun osallistui tammikuussa sijoiltaan mennyt olkapää, joka oli aloittanut vihlontansa rinkan kantamisesta. Lisähaasteena oli myös aikataulu. Kebnekaisen huiputus olisi todella pitkä päivä (arvioitu 10-14 h, minä arvioin meidän reisulle 14-16 h) ja meidän tuli olla seuraavana päivänä 19 kilometrin pääsä Nikkaluoktassa neljän jälkeen, mikä tarkoittaisi aikaista herätystä. Syitä oli/keksittiin monia, mutta lopputulos oli että Kebnekaise saisi jäädä toiseen kertaan.
Lounasta kivipenkeillä.
Keli lämpeni ja tuntui ettei Kebnekaise Fjällstationia peittävä möhkäle lähentynyt laisinkaan, ylitettävänä oli lukuisia tunturipurojen notkelmia. Hiski oli saanut roppakaupalla ihalijoita koko vaelluksen ajan. Katseet kääntyvät ja kommenttia tuli tuon tuosta. “Den vackaraste som gå på tassar” tuli yhden suusta. Tänään tanskalaiskomistukset kaulailivat karvaturria oikein antaumuksella, oikein yllätyin miesten hellyydenosoituksista. Onneksi (toivottavasti) se ei osaa ruotsia, nousisi vielä hattuun kaikki tuo kehuminen!
Telttakämppis on hoidattanut tassunsa yötä varten.
Láddjujohka ja vasemmalla Kebnekaisen Västra ledenin alku, luminen Kitteldalen.
Teltta saatiin Fjällstationin ruuhkasta huolimatta metsikköön melko lähelle palvelurakennusta. Siitä saattoi kätevästi hiippailla pesulle ja ruoan laittoon. Harmistuneena tosin kuuntelin joka puolella kaikuvia topptur-turinoita. Keksin illan aikana hätäisesti Kebne-reissun korvikkeeksi päärakennuksen kartasta retken Duolbagorni-kattilavuoren huipulle. Reitti kulkisi hyvän matkaa Kebnekaisen Västra ledeniä ja taittaisi ensimmäisen tiukan nousun jälkeen jo vasemmalle kohti huippua. Opas arvioi matkan huipulle kestävän 3-4 tuntia, meillä varmaan kyllä kauemmin. Toinen retkisuunnitelma oli ollut reissu Tarfalan suuntaan jäätiköitä katselemaan. Ideointia vain varjosti taas luvattu huono keliennuste, joten nähtäväksi jäisi mitä huomisesta tulee. Pitäisi ehkä hyväksyä, että huiputushommat kuuluvat toisenlaiseen porukkaan, äiti on ollut onnellinen tunturin kukkaloistosta. Mutta minkä sitä hingulleen voi, tuossa nuo ovat niin lähellä mutta silti niin.. Noh, palatkaamme asiaan huomenna.
Stressaantunut ja moninaisia uhkia kokeva retkikoira.
8. Pää pilvissä!
Välipäivä, Duolbagornin (1662 m) huiputus, 12 km, 8:20 h (11:10–19:30), 7.8. pe
Ruotsalaispoppoo juhli teltallaan läpi yön ja piti huolen etten saanut nukuttua. Kävin jopa kärttyisänä vähemmän nätisti asiasta kommentoimassa joskus kolmen-neljä aikaan, mutta mainittavaa vaikutusta ei ollut. Josku aamuyöstä taisin kuitenkin nukahtaa. Heräämisestä ei meinannut tulla mitään, taivas oli taas harmaa ja pilvet alhaalla. Olokin oli harmaa ja vähemmän reipas, myöhäinen herätys vielä, mietin jo pitäisikö vähentää seuraavan päivän kävelymatkaa ja lähteä jo siirtymään kohti Nikkaluoktaa. Idea ei tuntunut kovin hauskalta, vaikka ehkä järkevä olikin. Käytiin kuitenkin päärakennuksella katsomassa sääennusta ja yllättäen se ei niin huonolta näyttänytkään. En tiedä mikä johti lopulliseen päätökseen, mutta teltta jäi sijoilleen ja päätettiin suunnata kohti Duolbagornia, niin pitkälle kuin jaksaisimme ja pilviltä näki.
Matka joutui yllättävän reippaasti, äidin jalka nousi reippaasti ja sitä mukaan kun edettiin Kitteldalenia ylös nousivat pilvetkin. Yllättävän pian alkoi pilvien lomasta näyttää siltä, että olimme jo aika pitkällä. Ja minä kun ajattelin, että reissu tyssäisi ehkä puoleen väliin kurua, missä pilvet lähtiessämme olivat. Pieni vilkaisu karttaan ja pilvien sopivasti haihtuessa asia varmistui, olimme jo Kittelglaciärenin reunalla! Suuret seinämät nousivat kolmella puolella, lunta oli isoina kenttinä ja jossain ylhäällä kiilteli Björlingsglaciärenin turkoosi pinta. Tuntui kuin minussa olisi ollut loputtomasti energiaa, aamun harmaus oli kaukana takana. Välillä pilviharso paljasti nousureitin Duolbagornin ja Vierranvárrin satulaan. Istuttiin patukkatauolle ja kyselin varovasti fiiliksiä. Oltiin silloin jossain päälle 1200 metrin ja edessä olisi vielä jyrkkä ja louhikkoinen sekä suurilta osin luminen nousu satulaan ja siitä vielä polutonta rakkaa ylös. Huipulle olisi nousumetrejä vielä 450 vertikaalia. Äiti vakuutti jaksavansa eikä tuntunut järkyttyneen nousureitin nähtyään, siispä jatkettiin.
Kitteldalen vilvoittaa.
Kittelglaciären, Kaffedalenin notko ja sumussa Kebnekaisen rinnettä.
Neljä tuntia ja 10 minuuttia startista huomasin etuvasemmalla kohtisuoraan nousevia pilviä ja naamaa pyyhkäisi tuulevire. Olimme huipulla. Alla oli 1000 metriä tyhjää pystysuoran seinän alla. Maisema näkyi vain osin pilvien noustessa pitkin seinämää kerääntyen Duolbagornin ikoniseen lumiseen kattilaan. Parin minuutin päästä kaikki pilvet haihtuivat ja niin kaksi hannuhanhea katseli joka puolelle levittäytyvää huippujen merta. Askeleet huipulla olivat varovaisia, reunalta kun katsoi alas, näki suoraan laakson pohjan, eikä kiven kiveä, vaikka tiesi niitä siinä välissä olevan. Näkyi koko Láddjuvággin/Kebnekaisen laakso kohti Nikkaluoktaa, Sinnivággi, Björlingsglaciären ja lopulta pilvien takaa pariksi minuutiksi näyttäytyi myös Kebnekaisen Sydtoppenin valkoinen huippupyramidi. Lännessä näkyi vielä elokuuksi valtava määrä lunta. Tuulta ei ollut enää nimeksikään ja aurinko lämmitti, ei tarvinnut edes takkia kaivaa. Laitettiin Trangia porisemaan jonkun kyhäämään kivisuojaan, ja istuttiin katselemaan pieninä muurahaisina kulkevaa ihmisvirtaa Kebnekaisen huipulta alas. Olimme kivunneet noin 1000 korkeuserometriä kirkkauteen vaikka päivästä ei meinannut tulla yhtään mitään. Vajaa tunti vietettiin euforiassa ja tuli jo tunne että oli lähdettävä alaspäin, illaksi oli luvassa vähän huonompaa keliä. Asteltiin keskittyneesti irtonaiset kivikot ja lumikentät alas, laakson pohjalla askel olikin jo reipas, melkein tunti saatiin paluussa kiristettyä vauhtia. Illaksi onnistui vielä onnenkantamoisena saada pöytä täyteen ahdetusta ravintolasta.
Jyrkin on jo noustu, kohti satulaa.
Maisema pilkahtaa Duolbagornin ja Vierranvárrin satulassa.
Huimaava pudotus Duolbagornin huipulta alas laaksoon.
Pakollinen huipun kaverikuva.
Ja pakollinen huipun posetus. Kuva: Pirjo Pakkanen
Takana kiemurtelee polku Vierranvárrille ja edelleen Kebnekaisen huipulle. Kuva: Pirjo Pakkanen
Kebnekaise näytti meille valkoisen huippupyramidinsa vain hetkeksi.
Keskittyneesti alas kohti lihapatoja.
Kuin viimeisenä silauksena aurinko pilkotti vielä Duolbagornin kyljen takaa. Tuolla kraaterin päälle me käytiin!
Ilta alkoi hämärtyä ja maha oli täynnä, mutta koira piti vielä käyttää lenkillä, Hiski kun oli ollut leirivahtina. Ajattelin että kruunaan päivän ja reissun Fjällstationin paljasjalkapolulla. Idea oli loistava ja jaloille tuli hyvää hoitoa kunnes kyltit yhtäkkiä katosivat. Seisoin paljain jaloin keskellä hämärää avosuota jääkylmässä vedessä kellon ollessa yli yhdentoista. Meinasi sapettaa, mutta kun kerran olin päättänyt polun kulkea jatkoin sitten umpimähkään johonkin suuntaan. Löysin jonkin ajan päästä takaisin teltalle ja jaloissa veri hyvin kiertäen uinahdin makuupussiin. Edes päivän muistiinpanoja en jaksanut tehdä, tämän tekstin kirjoitin autokyydissä matkalla Kiirunasta Muonioon.
9. Järjetöntä ruuhkaa
Kebnekaise–Nikkaluokta, 19 km, josta noin 6 km veneellä, 6:10 h (8:40–15:30), 8.8. la
Päivä alkoi hoppuisasti, leirin kasaus, pakkaus ja aamupala tuli hoitaa alle kahdessa tunnissa. Isä olisi hakemassa meitä Nikkaluoktassa neljän jälkeen ja jos siihen halusi ehtiä oli päästävä klo 13 veneeseen. Jos koko 19 km olisi kävelty, olisi pitänyt herätä monta tuntia aiemmin. Mutta askel olikin jostain syystä niin keveä, että ehdimme jo aikaisempaan veneeseen. Olimme taittaneet 8 km matkan reilusti alle kolmen tunnin, mikä oli reissun nopein tahti. Yksi syy kiiruhtamiseen saattoi olla tasaisina vanoina vastaan tulevat Fjällräven Classic-vaellustapahtuman osallistujat. Kolmelle päivälle jaettuna Nikkaluoktasta lähti yhteensä 2000 vaeltajaa kohti Abiskoa. Alkoi tulla sen sortin ahdistus siitä ihmispaljoudesta, että oli päästävä pois.
Mitäs meillä on tänään, aurinkoa?
Kahdeksan päivää jo takana ja vielä ollaan reippaana!
Valtatien varressa auringon sopivasti osuessa. Kuva: Pirjo Pakkanen
Venelaiturilla sai rauhaa ruuhkalta, kisaajat eivät saaneet käyttää venekuljetuksia. Kävipä ilmi siinä odotellessamme, että veneyrittäjän käyttämä sadesuoja oli sama hökötys, jossa olin yöpynyt koiran ja kaverin kanssa eräs talvi paukkupakkasessa matkalla Kebnekaiselle. Vene kierteli taidokkaasti maitomaisen turkoosin Láddjujohka-joen haastavissa ja näkymättömissä matalikoissa ja saapui lopulta Láddjujavri-järven itärannalle. Veneestä noustuamme oli tarkoitus keitellä lounas, mutta sielläpä olikin kahvila ja tarjonta oli niin houkuttelevaa, että pussikeitot hävisivät kisan. Lap Dånaldsista sai tuoreita poroburgereita ja päälle vielä lettuja hillahillolla ja kermavaahdolla kunnollisen kahvin kera. Kyllä maistui! Mutta olihan tuon kaiken jälkeen tuskaista yrittää vielä löntystää rinkkoineen 5,6 km päähän.
Mahtavia herkkuja erämaassa!
Taakse jäi vuoret ja nyt erityisen merkityksellisenä valkoisena loistava Duolbagornin kattila.
Nikkaluoktaan saavuttiin lopulta hyvissä ajoin ämyreiden pauhatessa, mukana pari kiloa punikkitatteja. Siinä tuli miettineeksi, että pitääkö sitä suojautua vielä viime metreillä raivokkailta vaeltajilta, uusi kisalähtö oli valmisteilla. Selvittiin lähtöviivan ohi, laitettiin rinkat nurmikolle ja hölmistyneinä todettiin, että perillä ollaan. Käytiin punnitsemassa rinkat ja reippaasti olitiin ruokaa syöty. Oma rinkkani painoi 16 kg, äidin 17 kg ja Hiskin jotain 5-6 kg, siihen oli ladattu myös meidän tavaroita kun se oli jo melkein tyhjä. Jälkikäteen olisi helpottanut kantamista jos olisi tajunnut, että matkan varrella oli useita hyvin varusteltuja kauppoja, joista olisi voinut ostaa ruokaa. Sillä selittyi myös kanssaretkeilijöiden pienet reput. Eipä sitä paljon tarvinnut jos yöpyi aina tuvassa ja osti sieltä ruokansa. Vein vaelluskengät ravintolan vastaanottoon Abiskoon lähetettäväksi, niitä ei tulisi ikävä. Isä saapui ja sanoi, että omat kenkäni olivat jääneet odottamaan nätisti mökin tuvan penkille. Noh, eivätpähän olleet kuluneet.
Oli vähän tyhjä olo, ei vain siksi että oli nälkä, mutta nyt piti taas palata normikuvioihin. Retkellä olleet suuret huolet pysytäänkö kuivina, löytyykö suojaisaa lounaspaikkaa, saadaanko teltta pystyyn ennen sadetta tai kestääkö jalat muuttuivat vähäpätöisiksi ja tilalle tuli suuremmat arkisemmat mietteet. Ja oikeastaan vasta jälkikäteen ymmärsi, että retkellä sitä toimii kuten ihmisen kuuluu toimia. Kuluttaa paljon päivän aikana, syö vain sen verran kun tarvitsee ja olo pysyy kevyenä. Takaisin toimistoelämään palatessa kulutus romahtaa, ruokahalu on pohjaton ja vaatteisiin tulee joku vika kun ne tuntuvat aina vain kutistuvan pesussa… Ihmisen kuuluu olla ulkona.
Nikkaluoktan jäädessä taakse suostui Kebnekaise vielä vilauttamaan koko komeuttaan auringonpaisteessa. Kyllä se kaukaa oli aika massiivinen vuoristo, näin pohjoismaisessa mittakaavassa, läheltä sitä ei oikein ymmärräkään. Kiitos vuoret, saitte taas nälän hetkeksi laantumaan, sekä henkisen että fyysisen. Vaikka en kyllä yhdeksän päivän oleilun jälkeenkään vielä tiedä puhuakko tuntureista vai vuorista. Maankohoamat ovat tuntureiksi liian teräviä ja vuoriksi vielä vähän pieniä. Asiaa ovat muutkin pohtineet, eikä Wikipediastakaan löydy yksiselitteistä vastausta. Ovat mitä ovat, niiden luo on päästävä aina uudestaan ja uudestaan, mieli ja kroppa selkeästi vaatii sitä.
Ja nöyrimmät kiitokset äiti reissusta. Toivottavasti itsekin jaksan yhtä reippaasti laittaa jalkaa toisen eteen kun olen 61 vuotias. Peukku!
Seuraavaan kertaan!
Anna
Lisäksi pieni vinkkilista jos joku aikoo samoille poluille
Hinnat ja tiedot ovat vuodelta 2015
- Suositumpi ja kuulemma maisemiltaan parempi kulkusuunta on Abiskosta Nikkaluoktaan
- Vaihtoehtoinen viikon vaelluksen päätepiste on Vakkotavarreen
- Tuvat ovat auki keväällä 14.2.–3.5. ja kesällä 15.6.–20.9.
- Kaikilla STF:n tuvilla on aina miehitys (stugvärd). Niissä yöpyminen ja käynti on maksullista, päiväkäynti 40 kr, telttayö 100 kr, tupayö 400 kr (hinnat ovat per henkilö ja STF-jäsenhintoja, joihin myös Suomen Ladun jäsenenä on oikeutettu)
- Tupayön voi maksaa 50 kr alennuksella etukäteen netissä ja maksetun yön voi siirtää tarvittaessa toiseen tupaan
- Maksettu majoitus ei ole sänkyvaraus. Sinulle on luvattu paikka tuvassa, mutta se voi sijaita myös patjalla lattialla. STF:n periaatteisiin kuuluu, että ketään ei käännytetä pois, kaikille löytyy joku paikka nukkua
- Alueella on muutamia miehittämättömiä pieniä majoja ja päivätupina toimivia hätämajoitteita
- Usealla majalla on kauppa, auki klo 8–20 (Abiskojaure, Alesjaure, Sälka, Kebnekaise)
- Monella majalla on sauna, jonka käyttö kuuluu aina majoitushintaan (Abiskojaure, Alesjaure, Sälka, Kebnekaise)
- Tuvista check out viimeistään klo 11, jolloin siivous aloitetaan
- Tuvissa on aina patjat, peitot ja tyynyt, useassa vielä lakanatkin
- Telttaillu sallittu kaikkialla paitsi Abiskon kansallispuistossa vain merkityillä paikoilla ja Kebnekaiselle vähintään 150 metrin päässä rakennuksista.
- Telttailijat saavat käyttää servicehusetia 2 h aamulla ja 2 h illalla
- Telttailu on Kebnekaisella ilmaista jos ei käytä servicehusetin palveluita (maksaneilla tulle olla ranneke)
- Maksu hoituu useassa paikassa kortilla, mutta käteisellä ainakin Tjäktja ja Singi
- Alesjauren venematka maksetaan käteisellä (300 kr/henk), Láddjujávrin venematka kortilla (350 kr/henk)
Lisää tietoa: Svenska Turistföreningen
Huitelua 