The end is the beginning

Normaali
AnnaPakkanen_Suldenspitz_5

Suldenin sumua ja Saharahiekkaa

Jostain syystä lentokoneessa alkaa ajatus aina virrata. Ja usein vielä kovin kaihoisassa moodissa. Matka on usein jonkun päättymistä ja toisen alkamista. Sitä on matkalla jostain jonnekin, muutoksesta toiseen. Joskus muutos on pienemmässä mittakaavassa, toisinaan vähän suuremmassa. Minulla nykyinen elo taitaa lähennellä jäljempää.

Istun siis koneessa reitillä München-Helsinki-Rovaniemi. On huhtikuun kolmas päivä, vasta, ja olen eilen laskenut tämän hiihtokauden viimeiset laskut. Huomenna aamulla on edessä olkapääleikkaus, jonka seurauksena täytyy olla rauhassa syksyyn asti.. Vuosi sitten typerän Chamonix’n Berardin laaksossa olevan kiven takia olkaluu rusautti olkamaljan reunan rustoa siihen malliin ettei se enää pelkällä jumppaamisella paranisi. Niinpä nyt on uhrattava parhaat edessä olevat kevät- ja kesälaskut, että olkapää pysyisi jatkossa missä sen kuuluisi. Sen siitä saa kun taiteilee rajojensa reunoilla..

Mutta kaihomieltä on monesta muustakin asiasta. On tapahtunut taas niin paljon sitten edellisten ”päiväkirjamerkintöjen”. Aloitin jo tammikuussa prosessin joka päättyi siihen että irtisanouduin kuukausi sitten nykyisestä työstäni. Minut valittiin suunnittelijan tehtävään Metsähallitukselle, Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Uusi työni alkaa huhtikuun loppupuolella ja se tarkoittaa siis sitä että muutan tunturiin! Olin jo pitkään kaivannut jotain muutosta, olinhan ollut nykyisessä työpaikassa jo 9,5 vuotta ja Rovaniemelläkin melkein 14 vuotta. Karmean pitkiä aikoja kun oikein alkaa miettimään. Mutta ei nyt jumituta siihen. Muutos on tarpeen, lopultakin sain tehtyä sen mitä olin halunnut jo vuosia, mutta samalla se tarkoittaa sitä, että kauas jää paljon ystäviä, kokemuksia ja muistoja. Varsinaisesti en edes muuta kovin kauas, eihän Pyhä ole kuin 1,5 h päässä, mutta muutos on suurempi kun mitä se on kilometreissä. Se on henkisesti suuri. Ja kuinka vapauttavaa onkaan lähteä uuteen paikkaan asumaan mukana vain se mitä autoon mahtuu! Pyhältä kun on haastavaa löytää kalustamattomia vuokra-asuntoja on muutettava väliaikaisesti lomamökkiin. Ja mitä itse työhön tulee, ehkä edessä on enemmän käytännönläheisyyttä, luontoa ja monipuolisia haasteita ja työtehtäviä kuin entisessä työssä (vaatii keskittymistä muistaa että kyllä, entisessä työssä). Mutta katsotaan mitä uuden ja jännittävän tuleman pitää.

Kone kiihdytti juuri taivaalle Münchenin ylle, horisontissa siintävät vuoret, joilla vietin viimeiset kymmenen päivää. Viimeinen työpäiväni mainostoimistossa oli 24.3., ja jo heti seuraavana päivänä oli lento vuorille. Lähtiessä edes vielä kentälläkään ei ollut tietoa tulevan yön majoituksesta. Välillä kontrollifriikkiyteen taipuvana sain opetella heittäytymistä, suunnitelmia tehtiin sen mukaan kun ideoita tuli. Ennen lähtöä ja viimeistä työpäivää piti tietenkin paketoida vuosien työt, mutta myös koko maallisen henkilökohtaisen omaisuuteni tuli pakkautua varastoon ja/tai kaverin piharakennukseen ja asunto piti luovuttaa vuokralaiselle. Säätämistä oli joka suuntaan, joten en juurikaan ehtinyt asennoitumaan saatika suunnittelemaan sitä että olin lähdössä vuorille. Ja sitten yhtäkkiä olin jo siellä ilman tuon taivaallisen ajatusta mitä tehdä! Muuta kuin laskea. Huuh. Ja kun vielä koko loppukauden laskut ja hinkuilut piti saada mahdutettua kymmeneen päivään, olisi voinut olettaa että painetta olisi ja riskikertoimet kasvaisivat.

Kymmeneen päivään mahtui paljon, ajantaju katosi melkein heti, ja olin tyytyväinen myös rentoilupäiviin, joihin kykenin potematta tavallisesti päässäni jylläävää suorittamisen painetta. Neljä huippua tuli kiivettyä, joista kolme yli 3 km korkeita, riemuitsin Ischglin offi-hiihdosta uudella lumella ja tutustuin Achenseen alueeseen Itävallassa, elelin vuoristomajaelämää Sveitsissä Silvretta Runden-reitin varrella ja ihailin Italian Etelä-Tirolin Stelvion kansallispuistoa Suldenin kylästä. Reissussa hissit olivat oikeastaan kunnolla käytössä vain yhtenä päivänä ja silloinkin vain offilta toiselle siirtymiseen. Skinit olivat useasti kuivumassa ja uusi Suunnon kelloni raportoi huiseja syke- ja kulutuslukemia. Naamakin paloi Keski-Euroopan helteisessä kevätpaahteessa.

AnnaPakkanen_Ischgl_3

Jollain hymyilyttää, eka laskupäivä Ischglissä ja 25 cm uutta lunta! Evästauko.

AnnaPakkanen_Ischgl_2

Paljon koskematonta eikä kiirettä sen korkkaamisessa!

AnnaPakkanen_Ischgl_1

Kevätlunta.

AnnaPakkanen_Ischgl_4

Ischglin pienet afterit.

AnnaPakkanen_Achensee_2

Achenseen touripäivä, Rofanspitz päivän agendana.

AnnaPakkanen_Achensee_3

Dolomiittimaisia vuoren seiniä.

AnnaPakkanen_Achensee_4

Dolomiittimaiset muodostelmat jatkuivat Rofanspitzin huipun lähestyessä.

AnnaPakkanen_Achensee_1

Huipulla!

AnnaPakkanen_Achensee_5

Hikoilujen palkkio, mmm, olipas hyvää!

AnnaPakkanen_Heidelberger_1

Mitä sitä muutakaan Alpeilla syö kun Tapionkylän kuivalihaa!

AnnaPakkanen_Heidelberger_4

Matkalla Heidelberger Huttelle, matkaa kertyi tietämättä 14 km ja myös epätietoisina ylitettiin Sveitsin raja..!

AnnaPakkanen_Heidelberger_2

Vielä hymyilyttää, kyllä se hutte kohta ilmaantuu. Enää 2 h..

AnnaPakkanen_Heidelberger_5

Hutte täynnä touriporukkaa.

AnnaPakkanen_BreiteKrone_2

Seuraavan päivän touri, yli 3000 m korkea Breite Krone tavoitteena.

AnnaPakkanen_BreiteKrone_3

Avaria unelmamaisemia.

AnnaPakkanen_BreiteKrone_4

Paluu ja sinistä taivasta hetken.

AnnaPakkanen_BreiteKrone_1

Minä, paluu ja taustalla päivän kohde Breite Krone.

AnnaPakkanen_Zams

Autonvaihtopäivä, rengasrikko, Zamsin kylä ja +24 c!

Reissun kruunasi viimeinen laskupäivä eilen Suldenissa (Solda italialiaksi). Stelvion alue valikoitui täysin suunnittelematta, katsoin vain karttaa, nimi kuulosti tutulta ja etäisyyskin oli kohtuullinen. Sinne siis. Ajoa oli silloisesta sijainnista Innsbruckista (jossa piti käydä vaihtamassa uusi vuokra-auto hajonneen tilalle) vain pari tuntia. Majoitus hoitui taas lennosta. Kolmen päivän kuluttavat skinnailut olivat takana, pidettiin yksi välipäivä ja lauantaiksi haluttiin kunnon retki. Koska Suldenin alueella on paljon jäätiköitä, vuoret ovat Etelä-Tirolin korkeimpia, oli haasteena löytää skinnausreitti, joka ei olisi liian haasteellinen huonolle olkapäälleni ja joka ei menisi jäätikön yli, ja kun olimme kahdestaan liikkeellä ei jäätikölle ollut asiaa. Jostain oppaasta keksittiin helpohko nousu 3386 metriä korkealle Suldenspitzille. Nousua olisi kabiinin yläasemalta vain reilut 800 verttimetriä ja koska reitti kulki jäätikön yli, päätettiin ottaa opas. Edellinen päivä oli ollut täysin sinkissä, ei huipun huippua näkyvissä, lauantai alkoi samanoloisena, tosin onneksi selkeästi kirkkaampana. Opas päätti että lähdetään katsomaan. Olaf piti hyvää hidasta tahtia, jopa minun huonosti toimivat keuhkoputkeni jaksoivat hyvin ylös asti (vaikkakin keskisyke oli 153!). Parissa kohdassa jyrkkyys kuumotti, varsinkin kun lumi tahtoi pettää alta. ”Tässä jos kaatuu luisuu tuonne alla näkyvään railoon” – tyyppiset ajatukset eivät juurikaan auttaneet. Mutta selvisin jyrkistä parilla tiukemmalla sauvan puristuksella.

Edellisenä yönä oli kaikkialle satanut outo kerros ruskeaa. Naureskelin ja muistelin Kanariaa vaivaavia hiekkamyrskyjä. Ja niinpä sainkin hetkeä myöhemmin kuulla että kyse oli juuri samasta ilmiöstä; Saharasta oli noussut ilmaan hiekkapölyä, joka satoi alas ensimmäiset vuodet kohdatessaan. Koko maisema oli rusehtava, vain siellä täällä näkyi sohjovyöryjen tekemiä kirkkaan valkoisia rantuja. Myöhemmin päivällä alas laskiessamme näky muuttui yhä epätodellisemmaksi, jokaisen käännöksen alta paljastui valkoista lunta, päällä oli mokkamaista ruskeaa ”dyynilunta”. Mutta takaisin kipuamiseen. Ylös mennessä väisteltiin vielä viikko sitten auki olleita railoja ja kun yllättävän nopeasti päästiin huippuharjanteelle, hyökkäsi järjetön puuskatuuli kimppuumme, oli todella suuria vaikeuksia pysyä pystyssä. Alkuun Olaf oli sitä mieltä, että ei ole turvallista yrittää huipulle, mutta puuskaisuus vähän laantui ja päästiin sittenkin ylös asti. Hymyilin leveästi pelkästään harjalla, mutta vielä leveämmin kun pääsin kiipeämään korkeimmalle huipulle mihin tähän asti olin kiivennyt. Koitin nauttia tuulessa, mutta mieltä kalvoi vähän lasku alas. Ylös mennessä tein havaintoja ja tutkailin, lumessa oli todella outoja kerroksia, osin kummasti kovettunutta lunta mutta liian ohuin kerroksin kantaakseen. Ja sitten oli tuo outo hiekkalumi. Olin paria päivää aiemmin melkein jäätynyt totaalisesti oudossa kerroksellisessa ja märässä lumessa, en uskaltanut laskea tarpeeksi voimallisesti, että olisin saanut aikaan hallittuja käännöksiä. Puusukset ottivat ohjat ja Annaa vietiin. Silloin kiukutti armottomasti. Ja nyt samat möröt kummittelivat. Mutta koska olin varautunut pahimpaan, yllätyinkin positiivisesti. Suldenspitziltä alas laskiessani kuului jäätiköllä jopa parit jiihaat suustani, suksi sivalsi melko helposti pehmeähköä lunta. Lumi ei ollutkaan ylhäällä vielä niin kovettunutta, ettenkö olisi saanut siinä rentoja käännöksiä. Alempana sain jo vähän puristaa, komentoja itselle tuli melkein ääneen, mutta suoriuduin sieltäkin. Laskettiin nousureitin ohi jäätikön loppuun väliasemalle ja olin onnesta soikeana. Olin käynyt huipulla, päässyt jäätikölle, nähnyt ja laskenut sumun seassa outoa hiekkalunta ja päässyt hissille kaikki raajat edelleen paikallaan. Kausi ilman pahoja loukkaantumisia! Käytiin Olafin kanssa vielä kipuamassa yksi noin 3300 m huippu, jolle pääsi helposti tuolihissin yläasemalta. Pojat jatkoivat komeaa ja sohjoista kurua alas, minä tulin rinteitä. Olin jo tyytyväinen päivän suoritukseen enkä halunnut riskeerata enää olkapään kanssa. Sen hoito kun oli vielä kesken, jolloin vakuutukseni ei olisi korvannut mahdollista loukkaantumista. Laaksosta nousi sitkeää sumua, aurinko oli kaivautunut esille ja taustalla oli jäätiköitä ja korkeita huippuja, katsoin sitä kaikkea hiljaa, tämä oli kauden viimeinen laskuni. Hymyilin, vähän haikeasti, mutta onnellisena taas kerran kaikesta kokemastani. Edessä oli kotimatka ja tietämättömyys siitä onko edessä paljon kipuja, kuinka pitkä kuntoutus on ja voisiko jokin mennä pieleen. Optimistisena ja edellisistä nopeista kuntoutuksista intoutuneena haaveilen silti road tripistä Norjaan ennen uuden työn alkua. Onhan tässä kokonaiset kolme viikkoa aikaa! Minusta henkinen parantuminen on vähintään yhtä tärkeää kun fyysinen ja keväiset vuoret ja vuonot kuntouttavat varmasti vain olemassa olollaan.. Eikö niin?

AnnaPakkanen_Sulden

Maisema Suldenin hotellin parvekkeelta!

AnnaPakkanen_Suldenspitz_3

Jäätiköllä matkalla Suldenspitzille. Lauantain possujunan jatkoksi.

AnnaPakkanen_Suldenspitz_1

Huhuii, iso railo ja jääluola!

AnnaPakkanen_Suldenspitz_2

Toppen! Suldenspitz 3386 m.

AnnaPakkanen_Suldenspitz_4

Huippuopas Olaf.

AnnaPakkanen_Suldenspitz_6

Kauden viimeisen laskun maisema.

”Aloitamme laskeutumisvalmistelut”, on parasta paketoida tämä poukkoileva teksti ja palata valitsemaan kuvia tekstin koristukseksi kun olen tolpillani leikkauksen jälkeen.

Taisin viimeksi toivottaa hyviä hyppyjä tuntemattomaan, voisin jatkaa nytkin samalla linjalla, let it go!

Anna

 

Ps. Olkapää leikattu ja kuntoutuminen hyvällä mallilla, olen malttanut/kyennyt olla pian viikon tekemättä yhtään mitään! Norja here I come!

AnnaPakkanen_leikkaus

Kyllä näillä rusketusrajoilla kelpaa kuntoutua!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s