Vuorokausi Lyngeniä

Normaali

 

AnnaPakkanen_Jaegervatnet2

Maisema joka veti täysin sanattomaksi. Jægervatnet joskus puolen yön tienoilla.

Eli pieni juttu siitä, miten reilussa vuorokaudessa voi kokea yhtä paljon, tai oikeastaan paljon enemmän kuin puolessatoista kuukaudessa.

Kun alkoi näyttämään siltä, että ei tule löytymään sopivaa rakoa vielä käyttämättä olevaa talvilomaani varten (kyllä, kuulitte oikein, juuri viettämäni kolme kuukautta vuorilla ei ollut “talvilomaa”), alkoi armoton aivonystyröiden pinnistely miten jonnekkin väliin saisin kuitenkin pienen reissun ahdettua. Ja vuorethan ne olivat taas mielessä.

Kalenteria tuijoteltuani huomasin, että helatorstain ympärille saisi yhdellä vapaapäivällä 4,5 päivää kasaan. Näin alkoi toinen pohdinta eli mihin. Alkuun ja melkein loppuun asti oli arpomista joka suuntaan. Olin menossa Norjaan, yksin Pallakselle mökille, isommalla porukalla Pallaksen mökille, Riksgränsenille, Kilpisjärvelle… Useat vaihtoehdot kaatuivat, juuri kun olin saanut sen päätettyä kohteeksi. Lopulta pakkasin auton tiistai-iltana sekalaisella tavaralla ja hatarana suunnitelmana oli lähteä töiden päälle keskiviikkona Pirkon kanssa kaksin mökille ja sinne sitten liittyisi lisää laskuporukkaa myöhemmin. Salainen ja pitkäaikainen Norjan haaveeni kyti silti ja pakkasin toiveikkaana suksiboksiin myös vuonomaassa tarvittavia tavaroita. Keskiviikkoaamuna laitoin Pirkolle pientä Norja-pehmittelyviestiä, kun sain kuulla, että sinne olisi sittenkin suuntaamassa porukkaa. Körötellessämme kohti Jerisjärveä ja mökkiä, päätettiin kaupasta ostaa ruokaa, jonka voisi valmistaa missä vain, kuten Trangialla Norjassa. Illan myötä tehtiin päätös ja helatorstaiaamuna auton nokka lähti kohti turkoosin sinisiä vuonoja. Koko päiväksi oli luvattu, sekä Suomessa, että Norjassa, kovaa vesisadetta, joten kiirettä ei ollut. Sisälläni oli vähintäänkin Jerisjärven kokoinen virne, olin pääsemässä jo seitsemättä kertaa yhteen henkiseen kotiini, Pohjois-Norjan Lyngeniin. Sinne on kotioveltani vain reilun kuuden tunnin ajomatka eli 470 km ja Muonion yön jälkeen matkaa oli alle neljä tuntia. Viikonlopuksi oli vuorille luvattu aurinkoa ja lunta oli ajankohtaan nähden todella hyvin.

AnnaPakkanen_Kjolen2

Ellu ja Aleksi Kvaløyalla.

AnnaPakkanen_Kjolen

Minun & Hiskin pieni retken yritys Kjølenilla.

Siirtymisien, majoituspulmien, ihmisten ja eläinten lääkärikäyntien (Hiskille tuli jostain kummasta silmätulehdus) jälkeen aikaa oli kulunut jo kaksi päivää, ilman mitään sen suurempaa aktiviteettia. Keli antoi vielä odottaa itseään, sinkki sinnitteli ja pistipä vielä kyytipojaksi rakeita ja luntakin. Perjantai-iltana starttasi Kvaløyan saarelta Tromssan kupeesta neljän hengen ja yhden koiran poppoo kohti Lyngeniä ja Hatteng Campingiä. Keli alkoi rakoilla, sinistä taivasta näkyi siellä täällä ja huiputkin alkoivat piirtyä esiin.

AnnaPakkanen_Nordkjosbotn

Maisema ja kelin korkkaaminen pakotti pysähtymään matkalla Nordkjosbotnista.

Launtaina täydellisen auringonpaisteen reipastamina suuntasimme me, eli minä, Pirkko, Aleksi, Ellu ja Hiski-koira kohti Lyngsdalenia tavoitteena mennä tutustumaan laaksoon, lumeen ja suunnata kohti Daltinden-huippua. Suksia sai kantaa 1,5 tuntia ennen kuin löytyi pieniä lumilaikkuja, joita pitkin saattoi aloittaa skinnauksen. Hiskin jokunen viikko sitten tikattu tassu ei oikein vielä kestänyt kevätlumia, joten Hiski sai jäädä lumirajaan koivikkoon päiväunille ja vahtimaan kenkiä. Lumi oli märkää ja hidasta edetä. Sukset sai vielä tuon tuosta ottaa harteille kun lumi loppui kesken kaiken. Valittiin turvallisempi, mutta pitempi ja kelin takia hitaampi reitti kohti Daltindeniä.

AnnaPakkanen_Lyngsdalen

Minä sain lopulta itsestäni haaveilemani suksenkantokuvan Norjasta! Kuva: Pirkko Pulkkanen

AnnaPakkanen_Lyngsdalen4

Lyngsdalen posetus. Kuva: aleksimehtonen.fi

Vasta joskus kolmen tunnin taivalluksen jälkeen pääsi kunnolla skinnailemaan ja pian oltiinkin jo puurajan yläpuolella. Keli oli täydellinen, lämmin ja tuuleton. Fiilistelin maisemia, otin aivan liikaa kuvia, vaikka tuntui etten saa maisemista tarpeekseni. Lämpimän kiven päällä istuessa näki kolme laaksoon valuvaa jäätikköä, teräviä ja korkeita huippuja (seassa Tromssan läänin korkein huippu Jiehkkevarri 1833 m) ja lumisien, kumpuilevien muotojen takana laskujälkiä ja skinnailijoita täynnä olevan Daltindenin rinteen. Katosin taas jonnekin omaan maailmaani, niihin maisemiin.

AnnaPakkanen_Daltinden3

Daltinden.

AnnaPakkanen_Daltinden4

Pirkko kinkkaa omia jälkiä.

Pitkän lounastauon jälkeen jatkettiin matkaa, mutta jossain vaiheessa vähän jyrkempiä ja jäisiä rinteitä noustessa huomasin, että siteissäni oli jotain vikaa. Sukset lipsuivat ja nousu kovalla sivuttain meni todella haasteelliseksi. Yritin hakata suksen kanttia kovaan rinteeseen, mutta side vain muljahteli irti etuosastaan. Skinnaus sai kokovartalotreenin piirteitä maustettuna karmealla kiroilulla, koko ajan olin vähällä kaatua/lipsua. Kun olin suoltanu vuorten huomaan vähintään kolmen kuukauden kiroilut, pääsin tasaisemmalle töppäreelle, tukka hiestä märkänä.

AnnaPakkanen_mina

Tutkielma kärtystä.

AnnaPakkanen_Daltinden

Lyngsdalenin perukka Daltindenin rinteeltä.

AnnaPakkanen_Daltinden2

Ruuhkaa Daltindenillä, italialaisryhmä!

Pian unohdin typerän käytökseni ja siteet, katselin maisemaan ilmaantunutta merta ja jäätiköitä hiljaa. Odoteltiin porukka kasaan ja alettiin pohtimaan jatkoa. Kello alkoi olla jo aika paljon (eli aikaa oli kulunut, vaikka valoa kyllä riittäisi), huipulle olisi vielä ainakin kahden tunnin marssi ja minulla ja Pirkolla alkoivat eväätkin olla lopussa. Lisäksi siteeni olivat epäilyttävässä kunnossa ja tiesimme, että myös paluu tulisi olemaan hidas. Olimme kokonaisuutena melko kokematon porukka, joten päätettiin ottaa suunta alas.

AnnaPakkanen_Daltinden5

Tämä on Norjan toukokuuta! Kuva: aleksimehtonen.fi

 

AnnaPakkanen_Lyngsdalen2

Balansoitu juomatauko.

Autolla oltiin vasta 9,5 tunnin reissun jälkeen. Olipa taas kerran aivan mahtava päivä vuorilla, vaikka huippua ei tällä kertaa nähtykään. Ihme kyllä, virtaa vielä oli ja koska edessä oli viimeinen yö Norjassa, päätettiin Pirkon kanssa lähteä viettämään se autiotupaan. Siispä vajaa tunti vielä autossa, yöpymiskamojen pakkaus ja kolmen kilometrin kävelyn jälkeen olimme Jaegervasshyttanin pihassa.

AnnaPakkanen_Jaegervatnet3

Surrealistinen maisema ja valo matkalla kohti yöpaikkaa.

AnnaPakkanen_Jaegervatnet

Jægervasshyttanin saunan ranta ja henkilökohtainen naamanpesupuro.

Kello oli ehkä puoli yksi yöllä ja kämppä oli täynnä, edessä olisi yö saunan pukuhuoneen lattialla. Kroppa oli vielä yllättävän reippaana, mutta silmät eivät meinanneet pysyä auki. Olin silti niin onnellinen kuin vain voi olla. Olin tuntia aiemmin nähnyt kenties kauneimman maiseman Norjassa tähän asti ja saanut siitä vielä kuvankin (blogikirjoituksen ensimmäinen kuva). Aurinko oli värjännyt kaiken vaaleanpunaiseksi ja se katosi vuorten taakse vain tunniksi. Keitettiin kämpässä hiljaa supattaen iltaruoka eli yömättö ja siirryttiin saunayksiöömme, tai oikeastaan kaksioon kun Pirkko siirtyi jossain vaiheesa yötä itse saunaan ylälauteille. Aurinko ilmaantui vastarannan vuorenseinämälle, kello oli kaksi. Kirjoitettiin vessapaperiin ikkunaan viesti mahdollisille saunan lukitsijoille ja saatiin nukkua rauhassa. Aamulla kylmä herätti, matkassa kun oli kummallakin vain heppoiset kesäpussit. Vietettiin kiireetön aamu, kämppä oli jo tyhjentynyt, nautiskeltiin kermakaakaot ja tiskattiin ulkona auringossa. Kun taivas alkoi taas täyttä pilvistä alkoi myös meidän taivalluksemme kohti autoa ja kotimatkaa. Lyngenin reilu vuorokauden kestävä aurinkoinen sääikkuna oli hyödynnetty melkein tunnilleen.

AnnaPakkanen_Kasivarsi

Ruuhkaa käsivarressakin.

En ollut aiemmin käynyt Lyngenissä toukokuussa, edelliset reissut olivat aikaisemmin keväällä, kaamosaikaan tai kesällä. Odotin jännää, loputonta valoisuutta, lämpöä, kausien välistä riemukasta tunnelmaa ja vuoria dalmatialaisasussaan lumien alkaessa sulaa. Ja juuri sitä minulle tarjoiltiinkin. Sain reilussa vuorokaudessa niin suuren annoksen vuoria, aurinkoa, värejä ja omaa mielenmaisemaani, että vasta tänään aloin tuntemaan väsymystä viikon lyhyiden yöunien jälkeen. Enkä minä ole kovin hyvä kestämään huonosti nukuttuja öitä. Reissussa vuorokausirytmi pyörähti ja valoisuus jätti iltakukkumoodin päälle, eikä nyt ole ollut väsymyksestä tietoakaan kun olisi jo pitänyt olla monta tuntia unta kaalissa. Mutta silmäluomet ovat lopulta alkaneet painaa ja virta loppua, kaiketi olen käyttänyt intensiivisen vuoriannokseni euforisen ainesosan loppuun. Jokohan tänä yönä tulisi uni ihmisten aikoihin? Vuoriannoksen pitkäkestoisempi ainesosa, sisäinen hymy ja rauha, porskuttaa kuitenkin tasaisella tahdilla, pitäen minut onnellisena ja paikallani taas hetken aikaa. Mikä tuossa maassa ja erityisesti tuossa pohjoisessa niemenkärjessä onkaan kun sinne on päästävä aina uudestaan ja uudestaan?

Kauniita unia kaikille yöttömän yön unettomille!

Anna

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s