The Aftermath

Normaali

 

AnnaPakkanen_maastopyora

Koheltamista keväisillä teillä. Tour de Tuhnaja muuttokuorman hakureissulla.

 

”Rölleille pitää keksiä tarvittava määrä huvituksia ja koheltamista etteivät ne rupea ajattelemaan liikaa, tulee pää kipeäksi tai hilsettä voi tulla.”

Luin töissä kesäteatterin materiaaleja tehdessäni Allu Tuppuraisen käsikirjoitusta näytelmään Rölli ja metsänhenki. Tunsin syvää yhteenkuuluvuutta.

Jo vain. Sitä on oltu viime aikoina vähän, että mitä hittoa. Tätä blogikirjoitusta on ollut vaikea saada aikaseksi, ei ole oikein saanut selkiytettyä sekavina sinne sun tänne laukkovia ajatuksia eikä niitä vauhkoja laukkahevosia ole saanu koottua miksikään yhtenäiseksi tolkuksi. Kirjoitin monta tekstintekelettä, mutta niissä ei ollut järkeä tai ne hehkuttivat jotain omiaan todellisuuden ollessa toinen. Ehkä kuvittelin tai odotin suoltavani reissun päätteeksi jotain taivaallista Nobel-tekstiä tai muuta järisyttävää, missä tunnustan valaistuneeni koko maailmankaikkeudesta. Osin niin ehkä kävikin, koin havahtumisia, mutta kaikki omat itsekeskeiset mietelmäni saivat typeriä piirteitä kun mietin ihmisten oikeita ongelmia. Minä vähän tuhlasin rahoja, leikin kivoja juttuja vuorilla ja mietin sitten syvällisiä omasta elämästä kun toisilla on todellisia ongelmia, sairautta ja kuolemaa, oli sitten kyse yhdestä kokeneesta suomalaiskiipeilijästä tai tuhansista vuorilla asuvista köyhistä ihmisistä, jotka ovat menettäneet lähimmäisensä ja kotinsa. Ajatukset eivät tuntuneet asettuvan mihinkään uomiin.

AnnaPakkanen_Levi

Kirjoittajan mieli oli yhtä selkeä kuin vappuisen Levin huippu vastatuulessa ja vesisateessa.

 

AnnaPakkanen_Hiski

Hiski ja töistäpaluurapsutus.

AnnaPakkanen_Autossa

Hiski ja kirjoittaja paluumatkalla vuorilta. Herätys viideltä aamulla Tukholman satamassa jo toisen autoyön jälkeen.

Olen takaisin töissä, takaisin totutussa elämässä ja tekemisissäni. Käyn töissä, pyöräilen työmatkat ja viikonloppuisin yritän keksiä reissuja ja kaikkea puhaa ulkona, poissa kotoa. Mutta en ole se sama ihminen, joka haaveili kauan sitten reissuun lähtemisestä. En aio tässä avautua asiasta yhtä julistuksenomaisesti kuin monissa tämän kirjoituksen aiemmissa versioissa, mutta voisin yrittää selittää, tai oikeastaan miettiä ihan itseäkin varten, mikä on toisin. Oloni takaisin Suomessa on ollut vaihtelevaa. Alkuun näin kaiken vuoristonsinisten lasien läpi, kaikki oli ihanaa ja olisin varmasti ottanut rekkalastillinen kakkaa niskaani hölmön onnellisena hymyillen. Jonkun ajan päästä alkoi todellisuus iskeä, eikä mikään oikein huvittanut. Mökötin vain kämpillä kun Hiskikin viilsi suksenkanstista tassunsa hajalle, eikä päästy ulos reissuun. Kävin vuorilla, mutta mitä sitten, mikä nyt on muka muuttunut? Mutta mökötystä jaksaa aikansa. Ei ole sukan syy jos se jää kurttuun kenkää jalkaan laittaessa, jossain vaiheessa havahtuu itsekin kärttyisyyden typeryyteen. Aloin vähitellen päästä takaisin normaaliin tomeruuteeni. Leikkasin tukkani lyhyemmäksi kuin ikinä, kävin juoksemassa parin vuoden tauon jälkeen, kokeilin seinäjoogaa ja ostin kaksi uutta Hotakais-kirjaa. Ja ymmärsin lopulta, että olen henkisesti ja fyysisesti paremmassa kunnossa kuin aikoihin, jopa ehkä koskaan.

AnnaPakkanen_mina

Tukka oli kuin suomenhevosella, joten leikattiin pois. Minusta siitä tuli kiva!

AnnaPakkanen_Boulderkeskus

Pääsiäisen ainoa kevyt aktiviteetti Konalan Boulderkeskuksessa. Kuva: Tuomas Aarrevuo.

AnnaPakkanen_Ounasvaara

Santa Claus Ski Team Masters juhlisti paluutani! Tai noh, ehkä myös Ounasvaaran viimeistä hissillistä laskupäivää.

Viimeinen sysäys paluuangstien karkottamiseen oli käynti yleislääkärillä. Kävin näyttämässä nilkan ihon läpi puskevia ruuveja siinä toivossa, että pääsisin niistä ennen seuraavaa talvea eroon. Nuori mieslääkäri sanoi tapaamisen lopuksi nostavansa hattua minulle ja harrastuksilleni, että kaltaisiani tulisi olla enemmän. Hän havahtui jossain vaiheessa kehaisujaan, että oli astunut melko kauas lääkärin etäisestä korrektiudesta ja oli hyvää vauhtia matkalla kohti suoraa flirttiä, hämmentyi saman tien ja pikkupoikamaisessa puuskassa venkoillen kätteli hyvästiksi. Takaisin töihin polkiessani lääkärin käytös hymyilytti mahdottomasti, mutta hymy nousi myös siksi, että muistin taas mikä etuoikeus on saada harrastaa niitä asioita mitä harrastan.

AnnaPakkanen_Palokivalo

Palokivalossa toimivan oloinen Moccamaster. Jenni pilkkoo lisää puita kahvinkeittimeen.

AnnaPakkanen_Kaittiainen3

Kaittiaisella sai olla rauhassa. Matti syynää hyvää tulipaikkaa.

AnnaPakkanen_Kaittiainen2

Tuulenkaatoja. Niitäpä juuri.

AnnaPakkanen_Kaittiainen

Kaittiaisella kinkkaamassa. Kuva: Pirkko Pulkkanen.

AnnaPakkanen_Perheluosto

Hiski ekaa kertaa hissireissulla. Ja siitä sitten suoraan takaisin autolle. Suksen kantti viilsi tikattavan haavan Hiskin tassuun ja päivän randot ja Perheluoston takamaastot sai jäädä.

Opin reissussa, että kaltaisiani on olemassa. Se antaa voimaa ja varmuutta, tuntuu siltä, että tiedän nyt paljon paremmin kuka olen. Olen Anna, harrastan vuoria, vapaalaskua, retkeilyä, maastopyöräilyä ja kaikkea mukavaa ja jännittävää, mitä ulkona voi tehdä. En ole huippukuntoinen, mutta se ei haittaa. Pärjään sillä mitä olen ja yritän parantaa kuntoani niin hyväksi kun se on mahdollista ja niin, että se on vielä mukavaa. En ole rämäpää tai erityisen rohkea, mutta haluan haastaa itseäni. En ole erityisen lahjakas, mutta en välitä siitäkään. Intohimo on tärkeämpää. Hyvällä mallilla on myös itsensä kuuntelemisen opetteleminen. Kerran viime tammikuussa pääkoppani sanoi, että älä laske siitä vaikka kaveri siitä osasikin puikkelehtia, laskin silti. Yhtä sijoiltaan mennyttä olkapäätä myöhemmin opin läksyn. Nyt muistan paremmin höristää sisäisiä korvia kun tulee jokin jännä paikka eteen, aina ei ole pakko mennä. Ystäväni totesi huhtikuun alussa muuttopizzoja syödessämme, että jähmeä rautakanki sisältäni on pehmentynyt. Olen huomannut sen itsekin. Monet asiat eivät tunnu enää niin vakavilta tai kurttuotsaisesti otettavilta kuin olivat ennen. Olen avoimempi ja, hui kauhistus, pehmeämpi. Levoton introvertti on hippusen verran enemmän ‘zen’, olen ymmärtänyt mitä mielen tyyneys ja rauha tarkoittavat. Mutta silti värikäs duffelilaukkuni ehtii harvoin kerätä pölyä sängyn alla, levoton löytää edelleen rauhan parhaiten muualla kuin rivitalokaksion seinien sisällä.

AnnaPakkanen_Jerisjarvi2

Seesteinen maisema, joka kilpailee eri sarjassa kuin vuorten jylhyys. Mökin rannasta jäältä kohti Keimiötunturia.

AnnaPakkanen_Jerisjarvi

Minä aloitin latuhiihtokauden huhtikuun lopussa. Enemmän tälle talvelle hiihtäneet Pirkko & Sini poseeraa.

AnnaPakkanen_Lommoltunturi

Nämä on niitä kantohankia! Ihan en pysynyt kuusikossa suihkivan Pirkon perässä.

AnnaPakkanen_Pallakset

Pallakset Sammal- ja Lommoltuntureiden välistä.

Joku käveli tuhansia kilometrejä löytääkseen itsensä. Minä vietin kolme kuukautta vuorilla ja sain selkeän aavistuksen siitä kuka olen. Pitänee jatkaa sillä tiellä, suunta on loistava. Ja pitää myös yrittää pinnistää koko luovuudellaan, että pääsisi vielä johonkin väliin livahtamaan töistä sinne Norjan kevätlumille. Tai sitten odottaa lumien sulamista ja lähteä nauttimaan vihertävistä vuorista jalan ja pyörällä. Siinä välissä nautin näistä tasaisemmista lähierämaista.

“Thousands of tired, nerve-shaken, over-civilized people are beginning to find out going to the mountains is going home; that wilderness is a necessity…” John Muir, 1923

Peace!

Anna

AnnaPakkanen_Huippu

Kiitos Eino Kinnusen, minäkin voin aloittaa nyt Setämiesten tyyliin hiihtomallin uran. Itselle hyvin mieleen jäänyt poseeraukseni ylsi Huipun kuvakisassa kolmannelle sijalle ja kuva julkaistiin oikein lehdessäkin!

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s