May the mountains be with you

Pilvet yrittävät vallata Glacier du Geantin ja Vallee Blanchen.

 

Ensimmäisen blogikirjoitukseni teemana oli komeasti: ”rähjääntyneiden vaatteiden tähden”. Vietettyäni kolme kuukautta vuorilla, voin todellakin allekirjoittaa tuon. Tälle kaudelle ostamani laskuhousut ovat jo hajalla ja näyttävät siltä kuin ne olisivat olleet Hiskin käytössä, kaksi kuukautta laskureissuissa mukana olleet Hestra-hanskat näyttävät vähintään pari vuotta vanhoilta ja kummatkin reppuni alkavat olla riekaleina suksenkanttien jäljiltä sekä haalistuneita auringosta. Lisäksi en ole kolmeen kuukauteen nähnyt vilaustakaan tv:stä, saatika kaivannut sitä. Nämä viimeistään ovat merkkejä siitä, että nappiin on mennyt!

Kuva Inkoon keväästä? Tai Grands Montentsin metsistä.

 

Alpeilla alkaa kausi jo taittua seuraavan. Eräs Chamonix’n konkari ja vakiasukas totesi eräänä iltana baarissa, että kamelin selkä on jo katkennut. Uutta lunta tuskin enää tulee, on aika siirtyä seuraavaan kauteen; työntekoon, kiipeilyyn ja pyöräilyyn. Metsät eli melkein kaikki alle 2000 metrin on jo kokolailla sulanut, ainakin etelärinteillä. On outoa ajatella että Suomessa kelit, joita olen täällä elänyt jo kolme kuukautta, ovat vasta alkamassa. Rovaniemen tuttuni kirjoitti eilen, että tietää millä leveyspiirillä asuu kun on kolmatta kertaa tekemässä lumitöitä saman päivän aikana. Täällä lämpimät säät ja yleinen henki on vienyt omankin ajattelun siihen, että olisin jo täysin valmis maastopyöräilykauteen, mutta nytkin jotkut vain pöllyttelevät mahtavaa puuteria Norjan Lyngenissä. Ei vaan taida Rovaniemen poluista olle vielä näköhavaintoakaan, jos vaikka aloittaa sinnikkäästi työmatkapyöräilystä. Eli siis vain laskukamoja pesemään, elvytyskunnostamaan suksia ja uusi Suomen kausi kehiin! Vaikka pitänee pyöräilykuumetta laannuttaakseen käväistä Pyhällä ja testata Artturilta läskipyörää lumella.

Viimeisen laskupäivän ohjelmaksi Jussi ja Maria järjesti vielä pientä kinkkaa Breventissä.

Omia jälkiä sai tehdä myös noustessa!

Miten nyt on sattunut, että kaikki vermeet on joko sinisiä tai punaisia.. Kuva: Jussi Koiranen

Harjaa pitkin takaisin Breventin toppiin. Kuva: Jussi Koiranen

 

 

Kausi on (valmisteluineen) pitänyt sisällään harmaimpia hetkiä ja suurimpia iloja mitä hetkeen muistan. Jo kerran taisin siteerata erästä blogin lukijaani, siitä kuinka täällä elo sisältää helposti parhaat ja synkeimmät hetket. Nyt voin senkin allekirjoittaa. Alkuun oli epäuskoa kaikesta, pelkoa, loukkaantumista ja loppukautta kohti loppumatonta sairastelua tuoden mukanaan rankkaa turhautumista kun ei voinut tehdä mitään. Siinä välissä ja lomassa olen kokenut elämäni parhaimpia hetkiä. Sanoinkuvaamaton oli se onni kun kiipesin suuren pelon ja epäuskon jälkeen lopulta jäätikköharjanteelle auringon laskiessa sumupilvien sekaan. Tai se tunne kun uskalsin ensimmäistä kertaa päästellä puiden sekaan puuterissa niin lujaa kun sukset kulkevat välittämättä tuon taivaallista kaikesta ympärillä tapahtuvasta tai tulevasta. Ei jää myöskään unholaan kun vapisevin ja väsynein sormin sain kuin sainkin itseni raahattua mahdottomalta tuntuvan kalliomuhkuran ohi kiipeilyreitin toppiin. Näitä hetkiä oli täällä lukuisia. Ja jopa viimeisestä laskupäivästä löysin spontaania riemua, kuten Jussi Koirasen kuvaamasta videopätkästä näkyy.

Pilvien ja ruuhkan hälvenemistä odottelemassa Aiguille du Midin huipulla.

Ihmiset huullantuvat pienestä määrästä uutta lunta ja kiipeävät kaikkialle missä ei ole vielä laskettu.

Aiguilles Rouges päivänä, jona laaksopilvet olivat 2600 metrin korkeudessa.

 

Kävin eräänä päivänä itsekseni laskemassa keväisiä loskarinteitä laakson perällä Le Tourissa. Mietin pitkään mikä on tämä ”itsevarmuuden” ja seesteisyyden tunne mikä täällä on vallitsevana ollut, en ole kaivannut mitään tai minnekään saatikka tuntenut samanlaista pakonomaista tarvetta paeta kotoilua ulos puuhastelemaan. Tajusin siellä hississä sumun keskellä, että täällä levoton sieluni on saanut rauhan. Olenko siis löytänyt itseni täältä? Tuntemusta saattaa helpottaa se, että koko laakso on täynnä enemmän tai vähemmän samanlaisia levottomia sieluja kuin itse ainakin tässä elämänvaiheessa olen. Toivon mukaan saan tämän vuorten tuoman seesteisyyden pidettyä matkassani, elämä tuntuu nimittäin näin aika mukavalta.

Sumuinen Aiguilles Rouges Le Tourista.

 

Ehkä liittyen tasapainoiseen olooni tai mihin lie, mutta olen ollut onnekas ja tutustunut täällä suureen liutaan mahtavia tyyppejä. Ja minä siis kun omasta mielestäni olen kovinkin introvertti. Olen ollut avoimempi kuin ikinä ja ehkä juuri siksi olen kohdannut paljon nauravia naamoja, saanut seuraa ja roppakaupalla oppia & kokemuksia. Olen saanut jakaa sitä samaa iloa, mitä yhteinen intohimo tuo. Sitä tietää olevansa oikeassa paikassa, kun tekemisiään ja itseään ei tarvitse selitellä kenellekään, koska kaikki ajattelevat samoin.

Levoton sielu on rauhoittunut ja löytänyt taas kynän.

 

Ulkona sataa vettä kuin esterin hanurista ja sade jatkuu vielä päivän-pari. Ylös vuorille tulee kuulemma järjetön määrä lunta, mutta ne nietokset ovat muille. Haikeana, mutta onnellisena kaikesta nostan huomenna kytkintä ja lähden kohti Suomea. Matkassani on vähintään ne kymmenen Suomen talven kokemukset ja suuri nälkä oppia ja nähdä vielä niin paljon lisää. Vaikka kaudessa oli paljon haasteita, oli se minusta silti innostunut yli odotusten. Merci beaucoup Chamonix, à bientôt!

Love,

Anna