Joskus menee hippusen liian lujaa

Normaali
AnnaPakkanen_Viljon_potkukelkka

Menninkäisen näköisen Jerisjärveläisen Kalastaja-Viljon patenttikelkka

 

Täällä on ollut hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Ei ole kuulunut terveisiä, mutta tämän huitelijan kohdalla rauhasta ei ole juuri voinut puhua. Loka-marraskuu oli kiireisintä aikaa elämässäni mitä muistan. Väliilä tuntui, että en tule selviämään. Vaikka tässä tohinassa on vain minä ja koirani, olin onnistunut rakentamaan itselleni korttitalon, joka tuntui hädin tuskin pysyvän pystyssä. Päivätyöni ohessa lajittelin ja jaoin kaksi kertaa viikossa lehtiä, pakersin omia projekteja, kävin norjankurssilla, keräilin kirppiskamaa, valmistin tuotteita joulumyyjäisiin, valmistelin reissua, kuntoutin jalkaa/treenasin, nukuin vajaita öitä, pakkasin koko maallisen omaisuuteni pahvilaatikoihin, muutin 30 km päähän kaupungista kaverin takkahuoneeseen ja yritin koiraakin hoitaa/treenata siinä välissä. Ja “vapaa-ajalla” yritin saada firman jokavuotista kalenteria kasaan.

Joulumyyjäistuotoksia

Joulumyyjäistuotoksia

Niinhän siinä sitten kävi, että meinasi koko korttitalo lennähtää taivaan tuuliin. Kaiken tekemisen keskellä tuli totaalinen stoppi. Kirjoitin alla olevan tekstinpätkän kännykkääni 10 km korkeudessa lentokoneessa 2.11. matkalla kotiin Ski Expoilta.

“Mitä jos vuosien unelma on toteutumassa, kaikki aika menee sen valmistelemiseen ja sitten tuleekin olo, että ei tule pystymään siihen? Miten tulee suhtautua jos yksi tärkeimmistä asioista elämässä menettääkin yhtäkkiä merkityksensä? Olin kahden yön päässä Ski Expoista, Vapaalaskuiltamista, laskututuista ja alkavan kauden hehkutuksesta kun en enää tiennyt haluanko enää koskaan laskea. Nilkkani ei kestä tarvittavaa treeniä, eikä oikein laskemistakaan, laskutekniikkani on kuin 5 vuotta sitten ja pääkoppani sanoo, että en pysty saatika uskalla enää laskea. 

Mitä minulle on tapahtumassa? Olin reippaillut vuosikaudet, puuhastellut kaikki vapaat hetket ulkona harrastuksissa, jotta hankalat asiat eivät ottaisi minusta valtaa. Ajattelin aina, että ei pidä jäädä kotiin märehtimään, vaan pysyä toimeliaana. Olinko kuitenkin valehdellut itselleni kaikki nämä vuodet? Ja juossut 110 lasissa asioita pakoon? 

Saatan yllättävän useinkin olla pelokas, heikko, epävarma ja kaivata ihmistä vierelleni. Mutta tätähän en ole kenellekään, edes itselleni, voinut ikinä myöntää. Asiat, joita en ole vuosikausiin suostunut kohtamaan valtaavat yhtäkkiä kaiken tekemisen yhden, jo 11 kuukautta sitten tapahtuneen tapahtuman takia. Löntystelen koiran kanssa metsässä, enkä tiedä enää yhtään kuka olen. Olin aiemmin intohimoinen vapaalaskijanalku, määrittelin itseni ja tekemiseni laskemisen mukaan, mutta nyt enää tiennyt haluanko koskaan enää laskea. Aina positiivinen ja innokas Anna olikin tasaisen harmaa. Eihän sellainen voinut olla. Mutta nyt vain oli.”

AnnaPakkanen_MontellinMaja2

Valoa pimeydessä Pallaksella

 

Kirjoitin edellisen blogijuttuni kiireen ja innokkaan laskuvimman vallassa, mutta muistan, että sen jälkeen alkoi päässäni pyöriä outoja ajatuksia. Yllä olevasta tekstistä käy ilmi kuinka hämmentynein ajatuksin palasin suksihulinasta tuntematta laskukansan intoa omakseni. Heljä Rahikkala kirjoitti viimeisimmässä Huipussa, että loukkaantumiset pakkotavat pysähtymään. Pitipä itsekin todeta että näin todella on, vaikka viiveelläkin. Piti myöntää, että jonkin sortin trauma oli jäänyt viime joulukuisesta episodista ja nyt sen vuosipäivän lähestyessä ja uuden ison reissun alla ovat kokemukset nousseet taas kummittelemaan. Ja siitä kaikesta tuli vielä niin kauhea poru kun onnistuin rakentamaan itselleni jonkun sortin ylikuumentumisen yltiöpäisellä tekemiselläni. Siis burn outin vapaa-ajasta! Heh!

Sanojen naputtelu kännykkään tuntui hölmöltä, mutta se näytti auttavan. Aloin puhumaan ihmisille ja vähitellen hyväksymään asioita. Heikkouksia on, nyt lasketaan näin, jalka on nyt tälläinen ja katsotaan miltä mäkihommat alkavat tuntumaan. Jos laskeminen ei tunnu enää oikealta, keksitään sitten jotain muuta, ei elämä siihe pääty. Minulla on kuitenkin ihania ihmisiä ympärilläni, joille voin puhua, kunhan vain saan sen umpeen muuratun suuni auki.

AnnaPakkanen_MontellinMaja

Lämmintä oloa kylmässä Montellin Majassa

 

AnnaPakkanen_Jerisjarvi_Tulkinsaari

Jerisjärvi, Tulkinsaari ja sumu

 

Pahimman harmaan olon yli päästyäni alkoi kiire järjestellä päiviäni ja osasin jo tunnistaa koska alkoi taas mennä liian lujaa. Silloin piti vain siirtää kaikki mahdolliset tehtävät seuraavalle päivälle, tehdä rauhassa hyvää ruokaa, tiskata viikkoja pesua odottaneet mehupullot ja katsoa töllöstä joku seesteinen englantilaissarja. Kuulostaa näin jälkikäteen aika laimealta, mutta stressintaltuttamisessa se oli yllättävän toimivaa! Ja mäkeen saattoi laittaa huonomallakin laskutekniikalla ja luisuttelussakin toimivat läskisukset ja jättää tekniikkaa vaativat rinnesukset autoon. Ja hops, sukset jalassa ei ollutkaan joka hetki hallitsematon olo!

AnnaPakkanen_Yllas

Hetki ennen kaamosta Ylläksellä

 

AnnaPakkanen_Yllas2

Ylläksen vuoden viimeisimpiä auringosäteitä kultaamassa uutuuttaan kahisevia laskuhouja

 

Selvisin siis mahdottomalta tuntuvasta marraskuustakin ja näen sen vielä positiivisena. Kaikki asiat, jotka ilmaantuivat mieleeni on käsiteltävä joskus joka tapauksessa. Ja mieluiten ennen kuin lähtee itsekseen kolmeksi kuukaudeksi vuorille. Tiedän kyllä, että pieni pohdiskelu on vasta alkua, mutta ainakin suunta on oikea. Asiat ovat lähteneet lutviutumaan. Sain kämppäni vuokrattua neljäksi kuukaudeksi, varastossa on koiralle 60 kg ruokaa & pahvilaatikoita, joihin olen kirjoittanut “Cham” ja postipate toi kortin, jossa lukee “Mont Blanc Unlimited Season Pass”. Polleana kirjoitin myös vuokralaiselleni vuokrasopimukseen kevään osoitteeni, Chamonix, Rhone-Alpes. Reissuun lähteminen tuntuu mahtavalta! Laskeminen sitten on mitä on, fiiliksen mukaan. Urotekoja tuskin on odotettavissa. Paitsi ehkä Hiskillä syvässä lumessa!

 

AnnaPakkanen_MontBlancUnlimited

My precious!

 

AnnaPakkanen_Tapionkyla

Uusi joulukuinen yksiöni hirsitalon takkahuoneessa!

 

Löhöilen nyt vuodesohvalla “hermoparantolassani”, kaukana kaupungista Ounasjokivarressa vanhan hirsitalon takkahuoneessa, reidet ovat ihanasti jumissa salin jäljiltä, pirtistä kuluu hiljaista radion porinaa, keittiössä muhii karjalanpaistista valmistettu tattikermakastike ja tälle viikolle on luvattu paljon lunta. Ei ole asiat hassummin!

Reissukuumeisena,

Anna

One thought on “Joskus menee hippusen liian lujaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s