Into korvaa lahjat

Normaali

Vapaalaskuun lopullisesti hurahdettuani kevään 2011 Kebnekaisen reissun jälkeen mietin usein kesäisin, mikä olisi hyvää vastapainoa talven touhuille. Mihin voisi hullaantua kesähelteillä? Vaeltaminen, kalastus ja muut puuhat eivät taltuta ihan yhtä lailla vauhdin hurmaa kaipaavaa. Vaihdoin autoa viime kesänä ja uutta etelän mailta hakiessa löytyi myös eräs maastopyörä. Olin pohdiskellut maastopyöräilyä mahdollisena kesälajina jo jonkin aikaa, mutta vasta silloin eräänä kesäkuisena päivänä istahdin Hangon virnuilevan auringon alla sellaisen selkään ensimmäistä kertaa. Olin siis koeajamassa myynnissä olevaa käytettyä Kona Blastia. Soittelin kurvaillessani tutuille, yritin saada hyväksyntää jo tehdylle päätökselle lähteä Hangosta pyörää rikkaampana. Tein oikeat soittovalinnat ja hihkuin hankinnastani.

Se on minun!

Se on minun!

Monin verroin kallimman auton ostaminen hetkeä myöhemmin ei tuntunut läheskään yhtä hienolta. Nyt kaikki ystäväni joutuisivat kärsimään loputtomien suksenkärkikuvien lisäksi myös pyöräntankokuvista!

Mummopyöriin tottuneella meni hetki tutustua uuteen ja entisiin verrattuna kovin tehokkaaseen laitteeseen, mutta kylläpä sen kanssa oli lystiä! Ajelin missä vaan pyörä sattui olemaan mukana, ja koirakin pääsi osalliseksi retkille.

Suosikkirannallani  Kopparnäsissä Siuntion ja Inkoon rajalla

Suosikkirannallani Kopparnäsissä Siuntion ja Inkoon rajalla.

Viime vuoden juhannusretkellä oli melko hyvät maisemat Pallakselle.

Viime vuoden juhannusretkellä oli melko hyvät maisemat Pallakselle.

Välillä saa mukavasti viilentää jalkoja. Huomatkaa, sukkia ei tule koskaa poistaa jaloista kahlatessa..!

Välillä saa mukavasti viilentää jalkoja. Huomatkaa, sukkia ei tule koskaa poistaa jaloista kahlatessa..!

Lähilenkillä Rautavaarassa.

Lähilenkillä Rautavaarassa.

Kesäkuun ensimmäisen päivän lenkin lähtö Raattaman varmasti kaikki normit täyttävältä bensa-asemalta.

Kesäkuun ensimmäisen päivän lenkin lähtö Raattaman varmasti kaikki normit täyttävältä bensa-asemalta.

Lähdin poikien kanssa lenkeille, laji alkoi tuntua todella hauskalta ja totesin sen mitä parhaimmaksi reisitreeniksi talvea varten. Sain jopa houkutteluita viime kesänä kisoihin, mutta olo oli silloin vielä siihen liian hutera. Tämän kevään koittaessa into olikin kahta kauheampi. Osallistuin kahden päivän mtb-kurssille, opin huimasti ja olin riemuissani mitä kaikkea olin kurssin aikana uskaltanut tehdä.

Huonosti kuuntelevia oppilaita maastopyöräkurssilla.

Huonosti kuuntelevia oppilaita maastopyöräkurssilla.

Olin tullut pyörällä alas siitä, mistä talvella lasken ja selvinnyt karmeista Ounasvaaran Mordor-kivikoista! Innokkaana hankin lukkopolkimet ja kengät, huollatin pyörän, ostin uudet renkaat, vaihdoin kahvat, ostin kunnollisen kypärä ja ajelin ajelemasta päästyäni.

Yhdessä suosikkilenkeistä Rovaniemellä pääsee ajamaan järvessä!

Yhdessä suosikkilenkeistä Rovaniemellä pääsee ajamaan järvessä!

Välillä pyöreissuilla on matkassa (nakki)uskollinen seuralainenkin.

Välillä pyöreissuilla on matkassa (nakki)uskollinen seuralainenkin.

Tai sen verran mitä vielä paraneva nilkka kesti. Mutta vähitellen jostain alkoi hiipiä esiin mörkö. Lukkopolkimet tuntuivat vielä tottumattomalle pyörän käsittelijälle kovin pelottavilta, ja niiden myötä kivikot ja jyrkkenevät ylämäet alkoivat saada outoja mittasuhteita.

Lähdin Norjaan kesäreissulle, pyörä matkassa. Ihanassa säässä retkeiltiin viisi päivää kaverin kanssa, kunnes hän suuntasi toisaalle. Minä jäin pariksi päiväksi vielä koirani laatuseuraan. Lähdin pyörän kanssa tutkailemaan mahtavia vuoria ja niiden polkuja. Ajoin Kitdalenin perälle ja lähdin tutustumaan norjalaisen Lavkarittet-maastopyöräkisan reittiä.

 

 

Kitdalenissa ja hymy vielä herkässä.

Kitdalenissa ja hymy vielä herkässä.

Tammikuun paukkupakkasissa jalka kipsissä Kilpisjärveltä Tromssaan liftatessani sain kyydin norjalaiselta rajamieheltä ja hänen mukaansa kisaan osallistuu ihan aloittelijatkin. Niinpä uskalsin lähteä itsekin katsomaan. Hyvä keli alkoi olla takana päin, taivas roikkui matalalla, kännykkäkuuluvuus heikkeni koko ajan edetessä ja olin yksin. Tie kiemurteli serpentiininä laaksosta ylöspäin. Pohjois-Norjassa oli ollut hetkeä aiemmin sekä helle- että tulvavaroitus. Lunta oli ylempänä vielä paljon ja nyt se ryöppysi kaikkialta vuorilta alas. Tie alkoi olla jo aika märkä ja vesi oli kaivanut syviä uria ja tehnyt isoja onkaloita. Parin liian jännittävän ylämäen jälkeen päätin taluttaa sellaiset mäet, joissa olisi todennäköistä, että saattaisin kaatua jalat edelleen polkimissa kiinni. Maisemat sen kuin paranivat, olipa komea putouskin matkalla. Lunta oli jo useassa paikassa reitillä. Ymmärsin miksi norjalaisten kisa olisi vasta kuukauden päästä.

Heinäkuussa pyöräilemässä.

Heinäkuussa pyöräilemässä.

Kipusin reiluun 800 metriin, kisareitin korkein kohta olisi vielä pienen kinkaman päässä, mutta jotenkin ei tuntunut siltä, että haluaisin jatkaa. Päätin suunnata takaisin kohti autoa ja puskassa odottavaa koiraa. Olin välillä noustessani katsonut taakseni ja yrittänyt pohdiskella ajolinjoja. Vakuuttelin itselleni että kyllä se on ajettavissa. Rullasin avotuntunturista kohti laaksoa ja pidin vauhdin maltillisena. Tie alkoikin viettää melko lailla ja totesin veden olevan suuri ongelma. Kivet olivat liukkaita enkä nähnyt kuinka syviä montut olivat.

Alkoi näyttää juuri sopivalta polulta aloittelijalle.

Alkoi näyttää juuri sopivalta polulta aloittelijalle.

Vauhtia piti pitää yllä ettei rengas runnoisi jokaisen kuopan pohjalle. Yhtäkkiä huomasin olevani todella pitkän ja louhikkoisen pätkän edessä, vauhtia aivan liikaa eikä mahdollisuutta pysähtyä ilman suuria riskejä. Rytyytin todella taitojeni rajoilla, pelkäsin että nyt käy todella huonosti, että pian löytyisin taas Tromssan yliopistollisesta sairaalasta. Hetki ennen kuin olisin kivikossa monta sataa metriä alempana monena kappaleena jalkojen ollessa edelleen kiinni polkimissa, sain yhdistelmän jotenkin pysäytettyä paniikkijarrutuksella ja tarraamalla tien reunan kiveen. En tiedä kauan siinä olin kiveä puristaen, olo oli samalla aikaa hyvin epätodellinen, mutta silti todellisempi kuin koskaan aiemmin. Tärisin ja mietin mitä helvettiä siellä tein. En kuitenkaan ollut alempana kivikossa jo hiippakuntaa vaihtaneena. Päätin taluttaa pyörää pitkän matkaa alemmas kunnes tulisi pätkä, jonka näin selkeästi turvalliseksi. Vastaan tuli hetken päästä leppoisa paikallinen setä. Sain vähän muuta ajateltavaa ja juttuseuraa, saipahan taas puhua ruotsiakin. Palasin nöyränä autolle ja ajoin Skibotnin hiekkarannalle pystyttämään telttaa. Löysin täydellisen paikan syrjemmältä, virittelin makuualustan, katsoin merelle ja mietiskelin.

Maisema ja mietiskelyä teltassa Skibotnin hiekkarannalla.

Maisema ja mietiskelyä teltassa Skibotnin hiekkarannalla.

Olin lukenut Huippu-lehdestä, että Skibotnissa olisi hauska ja helpohko pyöräpolku komean putouksen ohi avotunturiin asti. Ajattelin, että äskeisen kokemuksen jälkeen olisi hyvä saada jotain helppoa ja mukavaa ajettavaa. Tarkoitukseni oli ehkä oikea, hypätä hevosen selkään heti uudestaan, mutta jotain oli pääkopassani jo tapahtunut. Eikä ehkä helppoa ja mukavaa ajettavaa aloittelijalle ole se millä Norjan pyöräpolkuja voisi pääpiirteittäin luonnehtia. Löydettyäni lopulta jollekin monista ylös menevistä poluista, pystyin niitä välillä ajamaan, mutta useimmin epäusko valtasi kuskin. Ohitin putouksen ja pilvet alkoivat olla yhä tummempia. Polku muuttui pian itselle täysin ajokelvottomaksi, päätin luovuttaa urhean pyöräilyrityksen ja jatkaa pikkumutkan vielä jalan. Kävely tuntui turvalliselta, yllättäen samoin kuin liukkailla pyöräkengillä pauhavaan jäätikkövirran yllä kielekkeellä seisominen, ainakin jos pyöräilysekoiluun vertasi.

AnnaPakkanen_Hengen2014

Pyöräsekoilun jälkeen tämäkin tuntui jo turvalliselta.

Kurvailin joten kuten takaisin teltalle iltapastan keittelyyn. Seuraavana aamuna Norja sai jäädä, suuntasin pariksi viikoksi muualle.

Olin ilmoittautunut aiemmin elokuun alussa ajettavaan Syöte mtb-kisaan, mutta reissulla Etelä-Ranskassa onnistuin samaan hotellihuoneesta ilmastointilentsun ja canyoningista korvatulehduksen siihen päälle. Saved by the bell..? Saatoin perua Syötteen. Sain myöhemmin kuulla tutuilta, että taisi muutenkin olla aloittelijalle ihan hyvä ratkaisu, reitti oli melko haastava. Palasin Rovaniemelle, aloitin työt ja normirutiinit. Mutta pyörä oli ja pysyi koskematta. Ei ollut minkäänlaista halua lähteä lenkille. Ehkä välillä oli tunne, että pitäisi mennä, mutta siltikään en koskenut pyörään puoleentoista kuukauteen. Jossain vaiheessa kävin jonkun pienen lenkin testaamassa, mutta kun aloin kivikoissa nähdä aivoni liiskana kivien seassa ja raajani törröttävine poikkimenneine luineen siellä seassa, aloin epäillä, että olen seonnut lopullisesti. Kuolemanpelko oli saanut käsittämättömät mittasuhteet. Oliko se suunnattava vaakatasoon sohvalle? Vai kenties sängyn alle… Jossain vaiheessa jo töissäkin pyöräilymörköä tuskailtuani ehdotti työkaverini, että eikö tuo kuulostanut siltä samalta pelolta, joka minulle ilmaantui laskemiseen jalan katkaisemisen jälkeen. Että kyse olisi edelleen samasta asiasta? Ei ollut käynyt mielessäkään, mutta ajatuksessa saattoi olla perää. Ehkä pääkopallani menisikin vähän kauemmin käsitellä tapahtuma, joka ei itsessään ollut mitenkään järisyttävän traumaattinen. Tai niin olin ajatellut. Ehkä siis myös pyöräilyn saralla minun oli madallettava tavoitteitani roimasti. Että juuri nyt en pystyisi kovin hurjiin suorituksiin. Mikä helpotus tuon myöntämisen jälkeen seurasi! Pitkän pohdinnan jälkeen sain lopulta lähdettyä poikien kanssa lenkille helppoon maastoon ja kuinka hauskaa se taas oli, vaikka kunto olikin rapistunut. Lenkin riemusta intoutuneena ilmoittauduin myös lopulta elokuun lopussa järjestettävään Saariselkä mtb-kisaan.

Lähdimme Saariselälle joukolla. Koira, kaksi aloittelevaa maastopyöräilijää kisaseuraksi ja mökkiseuraksi vielä päälle pari marjastajaa/sienestäjää. Majoituimme ihanassa erämaamökissä hiljaa virtaavan Kakslauttasen varressa, siinä sai pestä aamuisin kasvotkin ja nauttia maisemista sekä kaikkialla töröttävistä herkkutateista. Valmistauduin kisaan syömällä vaatimattomasti korvasienipastaa ja perillä savurautua, perunaa ja herkkutattia. Muita eväitä ja elämäni ensimmäistä kisaa suunnitellessa vähän pohdiskelin, että mitä ihmettä “retkelle” pitäisi ottaakkaan evääksi, kun nokipannukahveja siellä tuskin aletaan keittelemään. Päädyin Tuplaan ja kuivattuihin karpaloihin, energiageelit eivät oikein houkutelleet. Avasin patukan valmiiksi ja sujautin sen repun vyötaskuun. Mikään ei voisi enää mennä pieleen! Heh. Ajoimme autolla aamulla Saariselälle, pientä rengaspaineiden säätöä, kevyttä lämmittelyä lähiteillä ja kohti lähtöviivaa.

Numero 97 valmiina(ko?) lähtöön.

Numero 97 valmiina(ko?) lähtöön.

Ei erityisesti edes jännittänyt, ehkä vähän oli toive että olisipa se ohi, mutta ainakaan kisaamisen riemusta ei voinut puhua. Lähtö tapahtui ja jännitys iski, hyvä etten kompuroinut jo ennen kuin olin edes ylittänyt maaliviivaa! Alkoi tiukka nousu Kaunispään huipulle. Jännitys purkaantui niin, että minua hirvitti tiukat ylämäet kaatumisen pelossa siinä määrin, että sotkin vimmattua vauhtia ylös jopa muita ohittaen. Ja olin juuri yrittänyt selittää itselleni, että kroppani on dieselkone, joka käynnistyy hitaasti, ensimmäinen mäki on otettava rauhallisesti. Jep. Urheilu on mentaalista, se ainakin selvisi minulle. Siitä sitten kolmen kilometrin alamäki, jota ei voinut juuri palauttavaksi kutsua. Seuraavassa loivassa nousussa totesinkin, että oikea pohje on menossa todella pahasti kramppiin. Ja matkaa oli siinä vaiheessa taitettu 7 km. Enää 33 jäljellä. Polvien jo kauan vaivanneet nivelet liittyivät paraatiin ja aloin miettimään, taas kerran, että mitä ihmettä siellä tein. Missä olisi lähin maantie! Jostain sisu kuitenkin ilmaantui ja pyristelin vaivalloisesti eteenpäin. Kaikki ylämäet piti ottaa todella hitaasti pohkeen koko ajan sähkötellessä. Noh, olipahan oiva (teko)syy tulla hitaasti. En voinut pysähtyä yhdelläkään huoltopisteellä kun pelkäsin, että pohje kivettyy lopullisesti. Kaikesta huolimatta pääsin lopulta maaliin asti. Ensimmäinen tavoite, päästä maalin ja vieläpä yhtenä kappaleena, oli saavutettu! Irrotin toisen jalan, vedin hetken henkeä, hymyilin ja päätin jatkaa kohti autoa. Mutta sillä sekunnilla pohje kivettyikin niin, että jalalla tuskin pystyi kävelemään. En saanut kantapäätä maahan, jalka jäykistyi suoraksi, piti köpöttää varpailla. Mikä näky mahdoin olla! Jotenkin kramppi siitä laantui, menin pesemään pyörää ja miettimään mitä mieltä olin juuri ajetusta kisasta. Olin osin pettynyt vauhtiini, mutta myös iloinen, että en keskeyttänyt, koska sekin todella kävi mielessä. Olin juuri ajanut 3 tuntia ja 9 minuuttia pysähtymättä 168 keskisykkeellä.. Pisin yhtäjaksoinen tauoton korkean sykkeen matka tähän astisessa elämässä. Kunnossa ja vauhdissa ei ollut hurraamista, mutta silti elämäni ensimmäinen kilpailu oli takana päin!

Kovan myrskyn jälkeen luonto säteili lähipoluilla Nivavaarassa.

Kovan myrskyn jälkeen luonto säteili lähipoluilla Nivavaarassa.

Välillä tuntuu, että unohdan ajaneeni maastopyörällä vasta reilun vuoden, vaadin itseltäni hurjasti, vaikka en ehkä voikaan pystyä siihen mitä pikkupojasta enduroa ajaneet pystyvät. Joskun mietin, että pyöräilyssä on monellakin tapaa minulle aika paljon yhteneväisyyksiä laskemiseen. Olen siirtynyt suksiin noin kuusi vuotta sitten kun polvet eivät pitäneet lautailusta. Ensimmäiset vapaalaskusukseni ostin vasta vuoden 2011 lopussa. Harjoittelen edelleen ja kehityn hitaasti, suksituntumani ei todellakaan ole erityisen vahva. Suksien kanssa kun on lautailuun verrattuna kovin monta liikkuvaa osaa! Pyöräilyssä väline on minulle samalla tapaa vieras tai vähemmän luontainen. Intoa minulla löytyy huimasti kumpaankin lajiin, mutta taitoa tai lahjoja ei sitäkään vertaa. Varmaan siksi välillä vähän sattuu ja tapahtuu. Joku joskus kysyi, että pitäisikö minun luopua kaikista välineistä, jotka saavat minut liikkumaan lujempaa. Tai ehkä miettiä kannattaako minun enää käydä Norjassa. Valideja kysymyksiä. Mutta en koe eläväni kotisohvalla. Koen eläväni kun on vähän jännää, mutta homma on hanskassa. Pitää vaan löytää tasapaino mukavan, jännän ja omien taitojen välille. Ja siinähän sitä riittää puuhaa loppuelämäksi!

Jospa möröt olisi nyt käsitelty vähäksi aikaa, aion siis kirjoitella muistakin aiheista kuin omista vähän liian jännittävistä hetkistäni! Nyt pitääpä ottaa kaurasämpylät uunista, tehdä niistä eväät ja keittää sumpit. On nimittäin jo kiire päivän pyöräretkelle tutkailemaan syyskuun auringossa ihka uusia polkuja.

Hyviä ja mahdollisimman möröttömiä polkuja kaikille!

Anna

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s