The Himalayas, my big dream


Manaslu Circuit in 12 days

The 8156 m high Manaslu at sunrise from Lho.

This is a blog post about my first ever trip to see the biggest mountains in the world. I did a 12-day trekking tour on the Manaslu Circuit route in Nepal, in March-April 2018. My plan was to join a group but as no one else signed for that date; I got a private guide and porter. The text below is almost word-to-word from the diary I kept during the trek. That diary turned out to function as a kind of friend to me, a comfort to sometimes very shifting emotions that a solo traveller can have. My whole trip lasted about 2,5 weeks, from the 28th of March to the 14th of April, including all flights and transfers. I spent two days before and two days after the trek in Kathmandu. For others considering this or other similar treks, there are a few tips and ideas in the end. This post is long, but I felt it is most useful as a whole story and not split into a few smaller ones. Hope you enjoy the ride!


Far away from home

Kathmandu, 29. -30.3.2018

Life as usual in Kathmandu.

I had traveled for almost 34 hours from my home in Pyhätunturi, Lapland, Finland to get to this strange city coloured with a pale yellow hue. The city is situated in a valley surrounded by big mountains, but due to this very dense yellow hue, more precisely dust and pollution, the mountains were nowhere to be seen. After some less official border control checking, I got outside to be greeted by my trekking company Discovery World Trekking representative, who gave me a flower garland, greeted me and took me to my hotel. Soon the journey continued to the trekking company’s office to sort things out. I tried to look decent, as I didn’t quite feel so. I hadn’t seen a bed or washed myself in two days and had slept for maybe 8 hours in total.

Pigeons chasing rice at Durbar Square in Kathmandu.

”This is my rice, don’t come any closer.”

Later on, I headed out to see the city and as the air quality was as bad as I had dreaded, with my breathing mask on. My hotel was situated in the center of Thamel, which is the part of city with all the tourist shops, but also all the trekking gear stores and also thousands of shops for the locals. I thought that there is no such thing in the world that you couldn’t get in Thamel! As a result of walking around, I got to see so much, I didn’t know what to think. There were poor and sick people, loads of garbage and pollution but still bright colors all over, magnificent beauty and temples, sweet and friendly children, strangle electrical solutions, noise, smells… I sure was far away from home! When returning to the hotel, the ATM took my credit card. I was too slow to retrieve it from the machine. There was a moment of cold sweat and number of escalating thoughts. I was alone in the other side of the world with no credit card and very little money. After this brief crisis I pulled myself together, managed to get some money with my Visa Electron and realised it might all be ok!

Fruit shop keepers in Kathmandu.

The next day I rushed to pack my bag, it had to be taken to the porter later that day. I felt ashamed of the amount of stuff I was going to take with me. When trekking, I was used to carrying everything myself, the food, the tent etc. I had never had a porter. And also as the circumstances in the Himalayas were totally unfamiliar to me, I had no idea what I would really need. So I had quite a few things… After packing I headed straight to a trekking gear shop that a Spanish climber had recommended me the day before. Everest Hardwear is a small company in Thamel that manufactures trekking gear, especially down garments for Everest climbers. The shop is located in a quiet alley with no other stores and the company’s “cutting department” is just outside the shop entrance. I was lucky enough to get to visit their “factory” a bit further away, a relatively small room where two men and two women were sewing clothes. I was told that the workers get paid about 2000 NPR for one down jacket, which will take them less than one day to finish, a down one piece will take them a whole day. I bought one expedition-quality down jacket (13 000 NPR, bright yellow, my favorite colour!) and two thinner down jackets (about 8 000 NPR each), as I had orders from my friends. I had heard that down jackets is one of the things you should buy in Kathmandu, and after today’s shopping’s I agreed! I spent around 250 USD for three quality Kathmandu made down jackets and I was very happy to pay it all, as I knew the money would go to local workers.

Someone praying for you in Kathmandu.

In the afternoon I visited the famous Durbar Square and it’s Unesco Heritage protected temples. Everything was so colourful, beautifully shaped and old it was hard to understand, but still normal life went on around them. Religious ceremonies took place here and there, someone less fortunate in life slept in the afternoon heat without any trousers whatsoever; pigeons flew around eating rice that had been sacrificed. I just watched and tried to understand.


To the mountains

Transfer from Kathmandu to Soti Khola, 31.3.2018

Notice the ”road” ahead.

The wake up call was at 4:30; the bus would leave at 6:00. We took the local bus, the “bus station” was a strange alley with busses parked side by side, it seemed that no one knew which bus goes where. After a bit of asking, my guide found our bus. When sitting down, someone came in to light incense sticks, soon a man with a box of live chicks came in, Nepali music was put on loudly and the noise and lively ride could begin.

The distance from Kathmandu to Soti Khola, where the trekking starts, is only 140 km but it took us 11 hour with one change. The bus was a four-wheel drive version, and boy, it was not in vain. The “roads” where partly so bad I wouldn’t have even taken my mountain bike there! We took a different route than usual and that made the ride quite interesting! On the way I could see people sowing rice, a goat being slaughtered, villagers having a shower outside and someone driving with a chicken hanging from the motorbike. And the chicks on our bus got some watermelon. A change of bus at Arkhet, some sitting on a bag of rice in a crowded bus, and there I was in the village where my trek would start.


The hot “lowlands”

Day 1, Soti Khola 730 m – Khorlabesi 970 m, 16,6 km, 7:17 h, 925 m vertical up, 1.4.2018

Desert like vibes.

It was nice and cool in the morning but soon the heat took over. As a Finn travelling from the middle of the winter it sure felt hot! My guess was about + 25-28 c. About two thirds of the way was along a road, the rest was a path, as we had to do a detour to avoid the road construction work. The Chinese are building a road along the Budhi Gandaki the river valley, the rumour is that they want to get a connection to Tibet and that the road would be built all the way to Samdo. It sounds good for the villagers as the connections get better but bad for the trekkers who want to enjoy peaceful walking on paths. This time, most of the road works ended before Khorlabesi but some parts are under construction a bit further ahead too.

Porters with their loads.

My guide Raj at a police check point with my trekking permits.

The detour was of course a whole lot of uphill followed with the same down. It was steaming hot! But the views were different higher up. The descent back to the river valley and the village was quite steep. I had worries about my knee that was sometimes causing problems when walking downhill. I used my poles, thinking it would help me down, but the knee got sore. On my first day! I was crushed. How was I ever to manage nine more days if it was like this… I tried to paint and draw, as my dream was to have pictures made in the Himalayas, but it was wishful thinking, the flow was not there. Then I started to worry about everything else too, as my bad habit was, plus started to feel lonely.


Following my dream

Day 2, Khorlabesi 970 m – Philim 1590 m, 21,9 km, 9:11 h, 1214 m vertical up, 2.4.2018

Women heading to fill their baskets with stones for the village construction work.

The hot kept on slowing me on the uphill parts. In Tatopani (translates hot water) there were hot springs; the running water was steaming despite the warm weather. The valley had been quite narrow so far, but at the village of Dobhan everything widened to a beautiful valley with a sandy river bottom. The view looked surreal and like something from Asia. But oops, I was in Asia! It felt strange that there I was, in the middle of all that beauty, next to those steep slopes and the distant big mountains, following my dream! On the river bottom, lots of mules were returning from higher up, to pick up new cargo. The guide told me that a mule costs around 1000 USD and that they are all from India. It is quite an investment for the locals! Everything higher up in the villages is either carried by people (like the roofing sheets carried by a man I saw yesterday) or by mules. Even though bargaining is usually the normal way to do business in Nepal, it is not recommended here. Even the lodge menus have a text advising not to bargain, as it is expensive to keep a lodge far away from roads.

A sweet looking lodge at tea break.

Walking on the river bed was a nice change.

As yesterday evening was full of worry, today it was all different. I did some kinesio taping to my knee, focused on every step, did not use my poles in downhill parts (to make sure I step correctly) and the result was no knee pain whatsoever! I think some thanks should also be given to my guide who many times reminded me to focus on the positive, that it will really make it a lot easier. And it did! But as I was happy in Jagat for eating the best tasting food so far in Nepal, delicious spring rolls, I was also worried was I paying a price for it. The stomach was not feeling too good.

My guide Raj.

It was a long day; I was tired and happily going to bed early, with my Finnish translation of Maurice Herzog’s Annapurna book from 1954. I had my guide’s words in my head, “Stay positive and positive things will happen”. Good night!


A never-ending day

Day 3, Philim 1590 m – Ghap 2250 m, 24,5 km, 9:56 h, 1501 m vertical up, 3.4.2018

I woke up with a stuffy nose and a sore throat. I could hear my guide’s words from yesterday, “no more cold showers for you or you will get sick”. Yes, yes.. Today we travelled through friendly pine forest, the view looked like from an old Chinese painting. And again I had to realise my stupidity and remind me where I was. These are the same mountains that were pictured on those paintings! On the way we saw local life in many ways, and the higher we got, the more you could see Buddhism and Tibetan life style. In Bihi, we passed two women making a beautiful rug for a soon arriving quest. I got lots of friendly namaste greetings.

A quest was coming, so a new rug was needed.

This small notebook I was writing each day was starting to become like my only “friend”, as there were no other customers to talk to. Luckily we talked quite a lot with my guide. For some reason, I didn’t understand that my Finnish phone would not work here at all. Only the locals have coverage here. I should have bought a prepaid for that. Apparently there are a few villages along the trail that have a somewhat functioning wifi. Not that I need any connection to the outside world, quite the contrary, I’m very happy as it is, but the folks back home don’t know I can’t connect and they have not heard a word of me for these four days in the mountains. I hope they are not too worried!

The pine forest area felt homely.

Today I was even more tired than yesterday. The last kilometres to Ghap seemed never ending! The trail was in parts very exposed, one had to step very carefully. The slopes were abruptly steep right next to the path. There was also one landslide that was less enjoyable. Some stuff was coming down all the time and when crossing the area, the guide said “don’t look down”. I wasn’t going to look down, and later understood it was good I didn’t! A very strange notion for the day was that for the second evening in a row, I did not feel like eating any sweets! And for me that is big news, speaks volumes about how tired I was.


The altitude and the water tap

Day 4, Ghap 2250 m – Lho 3180 m, 14,3 km, 7:06 h, 1292 m vertical up, 4.4.2018

A rainy day and curious children.

This morning I had no idea what day it was! I had to check my watch. Holiday! I just took water from a tap that was first used by a crow, and then a cow followed by a pony. The days of water purification have begun! After having seen so much garbage around the villages and realising that bottled water was getting more and more expensive (now 250-300 NPR/litre), I wanted to make a change. I had bad experiences of strong water purification tablets (army quality), so I was not looking forward to my new kind of water. But these tablets were ok; the water was fine to drink as it was. I didn’t even need the vitamin c tablets I had taken to transform the taste to somewhat drinkable.

It was cooler to walk today, as we were getting higher. The clouds were lower, or maybe I was starting be quite high already! The uphill’s started feel heavier, maybe it was my flu, which is very much hanging in there, or then it was the altitude (now at 3180 metres).

The clouds low at Lho.

My room!

On the way, in the village of Lihi, I got to sit in the kitchen where everything happens. I got to see the local woman preparing my lunch on open fire. It was was nice, and I felt at home. It was getting quite cold already. The locals have no heating in the houses, except this kitchen fire. None of the rooms in the lodges have any heating either, and sometimes they can even be a bit windy, as the constructions are not that weatherproof. Some of the lodge dining rooms have heating. At the moment I am in my room and I can see my breathing vaporising, it is so cold, but I am very happy and warm as I now could take out my new yellow down jacket I bought from Kathmandu.

Me enjoying my time with this lady preparing my lunch.

I can hear some drumming from higher up; there is a praying moment in the nearby monastery. The clouds swim low, but I was told that if it is clear in the morning, I should be able to see Manaslu from my window!


The giant was staring me in the eye!

Day 5, Lho 3180 m – Samagaon 3530 m, 7,2 km, 3:05 h, 562 m vertical up, 5.4.2018

This is the giant that made me speechless, Manaslu before sunrise!

It was difficult to try to keep my breathing warm and the sore throat from getting worse during the cold night. Even though I didn’t feel so energetic, something woke me up in good time before the early alarm. I got up from my bed and looked out of the window. I couldn’t move for a while, I just stared, my jaw dropped, straight at the hugely massive and white Manaslu peak. The big mountains peaks had been hiding so far, but now this 8163 metre giant was staring straight at me. I put on my jacket, took my tripod and headed out just wearing my thermal underpants. The sun reached the top quickly, and in a matter of minutes, the pinky orange light was brightening towards the white day light. What an incredibly magical moment!

Lho before sunrise.

A yak with his ”earrings”.

At breakfast, I suddenly felt weak and a bit nauseous. I was sure this was it and asked my guide if I should start the altitude medication now. He reassured me once again, saying that “don’t worry, be confident and it will be ok”. And he was right, again. The clear weather and the huge mountains all over made me cheerful. The uphill’s sure were starting to get heavy, the going was really getting slow. As the day proceeded, so did the clouds. Apparently it was very common for the mornings to be clear but in the afternoons the clouds and winds would appear.

As we arrived to Samagaon quite early, I had time to explore the village. I saw the local women weaving beautiful textiles. I thought that I would like to buy a memory from these villages high up on the mountains and the Tibetan style woven aprons were so colourful, I decided to find one for myself. There was this one yard where a woman was weaving. I looked at her for a while, then she noticed me and started to communicate with a sort of sign language, she didn’t speak English. We agreed that I wanted to buy an apron, and she fetched a bag full of them. The spread them on the ground, I chose the nicest one and in the process, all of the women nearby had gathered around, trying to communicate somehow. Everyone had a good time; the air was filled with laughter and lots of hands trying to explain things. The only words in English were the price, “four thousand”. I was happy to pay it all, and walked back to my accommodation smiling.

It was all starting be just fine (except for my flu and the sore throat), I got some decent drawing done! Tomorrow would acclimatisation, we will stay here for a second night.


Slow-motion hiking

Day 6, Samagaon 3530 m – Birendra Lake 3872 – Samagaon, 7,8 km, 3:56 h, 436 m vertical up, 6.4.2018

It was below zero in the night, the ground was frozen in the morning. And so was I, didn’t sleep very well because it was cold. This morning I felt the flu badly. The other doubts appeared again. Why was I here all alone? It seemed that I was constantly shifting between good and not so good emotions. But the not so good emotions bring out the great moments; they wouldn’t feel so good otherwise!

The program for the day was to hike a bit higher to acclimatise. The destination was Birendra Lake filled with ice blocks from Manaslu Glacier. We climbed to the lake and a bit higher, to 3872 metres, which was about the height where we would be staying the next night. The climb felt really heavy, I was so slow. I had to have a very steady pace; no extra manoeuvres or the already difficult breathing got a bad turn. Sometimes it felt I was not moving at all anymore! But I got on with the journey and the lake was stunning, with no wind, the lakes turquoise water mirroring the big mountains above it, including Manaslu. From higher up, we got a stunning view of the huge Manaslu Glacier and witnessed two big icefalls. The sound was majestic! When I was higher up, I got my first slight feelings of altitude headache.

After much planning and lots of evasion, I finally went for a wash. The “shower” was a freezing cold toilet room with icy concrete floors. Note to myself, next time bring flip-flops. I bought a bucket of hot water, which was luxury for a long time. I just stood in the hot water for a while. Even though us Finns are used to a cold climate, we are not used to it being cold indoors. Even the smallest wilderness huts have some sort system for heating. I must say I admire the locals here, living in these temperatures without any heating, just the kitchen fire; it snows here in the winter. And the buildings are not even airtight; you can see the daylight through them. The only source of extra heat in the winter is the animals living on the bottom floor, as people living on the second floor get some of the heat rising from the animals. The local people also seem to be wearing the same clothes no matter how hot or cold. I’m walking with my down jacket and they don’t even have socks on with their flip-flops. Tough people, I must say!


Turning back?

Day 7, Samagaon 3530 m – Samdo 3875 m, 7,8 km, 2:15 h, 357 m vertical up, 7.4.2018

Samdo in a mix of rain, snowfall and fog.

This night was warm as I slept wearing my yellow down jacket! The flu and these altitudes was not a nice combination, I had to wake up several times to “breathe”. This morning I felt especially sick, more than yesterday, nose stuffy and throat sore. The coming day would need a lot of guts to get through as we were going higher again. My guide was sweet though; he bought me mint drops for my throat. It was heavy rain at night and the rain continued during the day. That meant snow higher up, at the 5106 metre Larkya Pass also, which is on a glacier and can’t be crossed in bad weather and too much snow. The guide told me that if the weather continued like this, we would have to turn back. A large camping group already turned back. What devastating news!

My guide Raj and my porter Raj.

A philosophical yak.

Arriving to Samdo we noticed that there were still quite a lot of people planning to cross. The guide was hopeful and so was I. The clouds were still very low and it was snowing. After returning from the acclimatisation trek a bit higher up, a man told that he had some imports from Tibet. We passed him, but at lunch I thought I wanted to see what he had. I took my guide with me this time, so I would have a chance to understand that man. We climbed funny ladders to this mans house, a shack made of piled stones and the man started to arrange his Tibetan treasures on a tarp. There were all kinds of strange looking things, some looked more like garbage, but some things started to interest me. Especially some old prayer beads and a few things made of yak horns. As I had my interpreter with me, I found out that one of the yak horn items was for storing gunpowder. That sounded like a perfectly peculiar souvenir for my dad! I bought the yak horn item and the beads for 1000 NPR. It was nice to get a closer glimpse of the way the locals live, and to give support.

The man with the Tibetan treasures.

My Manaslu chocolate egg!

In the afternoon I got a whole lot of drawings done and painted three chocolate eggs, one each for my entourage as a celebration if we managed to cross the pass. The image I painted was Manaslu at dawn. As I focused on my things indoors, wearing once again the yellow down jacket, I could hear the rescue helicopter again. I heard it twice in Samagaon. Some people had it bad.


Views like hallucination

Day 8, Samdo 3875 m – Dharamsala 4480 m, 5,61 km, 2:35 h, 646 m vertical up, 8.4.2018

Me slow-hiking towards the next accommodation at almost 4500 metres.

The walking was again quite a challenge, like someone had already done a 20 km run on my feet and taken most of my lung capacity before I had even taken my third step! I got on very slowly and we reached our destination. The acclimatisation has gone very well so far, no altitude medication. I heard most of the other trekkers were taking some. The headache was though increasing; I might have to take a painkiller later on. It started to clear already yesterday evening, I got to see the mountains and the morning was also clear. In the afternoon, the usual clouds and winds appeared. The wake up will be tomorrow at 03:00, and we will start walking after 04:00. It will be a tough day, crossing the 5106-metre pass. The flu was still hanging in there; it would be nice to have your breathing equipment functioning properly at this altitude.

Sunrise views from Samdo.

Stupid us having a break on the acclimatisation hike.

I fell asleep in the middle of the day in my tent, at 4480 metres, how cool was that! Dharamsala was not a real village, like all the others so far, it was a mere shelter for trekkers. As there were lot of people on the move and all the indoor rooms were taken, I got a tent. It was nice, the sun was shining and it was warm inside the orange tent walls! As I was dozing, I started to once again think about how the folks at home were doing. Are my dogs ok and was everyone else ok? It had been again four days since they had heard from me and eight days since I had heard from them. I got a message sent from Lho but I didn’t have time to get a reply. I hope everyone was fine.

My tent views!

The views today were absolutely mind blowing, massive, white peaks and glaciers all over. The recent snowfall had finished it all off with a coat of freshly glittering snow. I just sat and wondered at all the shapes, the steep rocks, the ice formations, the way the clouds moved around the peaks and the way the snow fields narrowed to gullies that soon came down as big avalanches. I was in the middle of all this! It made me feel very very small and humble. Everything I saw around me was so beautiful. It was not an overstatement when my guidebook said that the views here would look like you were hallucinating.


I was at over 5000 metres!

Day 9, Dharamsala 4480 m – Larkya Pass 5106 m – Bimthang 3720 m, 14,8 km, 7:24 h, 707 m vertical up, 1509 m vertical down, 9.4.2018

The view from Dharamsala at 3 am!

Unlike my guidebook had predicted, I slept well and woke up fresh at 3 am. It had been snowing in the night. I got out and there was quite a hustle and bustle around the tents, headlamps here and there. But what almost made be badly late was the notion of the surrounding scenery. It was dark but still light because of moonlight, I could see it painting the mountain shapes and also my favourite constellation, the Orion, was right in front of me. What a sight and feeling! I wasted valuable preparation time in taking pictures, but it sure was worth it. I also had a good appetite at breakfast, which was also not expected at this altitude.

At 04:17 my small group, me, Raj the guide and Raj the porter headed on the dark trail following the Larkya Glacier. After about an hours walk, the light started to increase. Different shades of blue lit up the big mountain on the other side of the glacier. The hues started getting more colour and soon the pink arrived, and almost instantly it turned into orange and then via yellow to bright white. Coming from a land of the midnight sun and the sun shining from a low angle and shifting very slowly, the speed of sunrises and sunsets kept on amazing me. The journey proceeded once again slowly, the trail was hillocky, and meandering it’s way on the glacier. After one particularly exhausting hill, the guide said this is it, Larkya Pass. I couldn’t believe it, I was sure there was still miles to go. I looked at my watch and it said I was at 5165 metres above sea level. I had done it!! With the flu and all other worries! The “official” reading was 5106 metres, but I liked the version on my watch. The sun was shining, it was 08:12 in the morning and I had never been higher than what I was now. After some euphoria, some photos and a bit of resting, we had to continue. There was still about 1500 metres vertical and a long way to go down and the clouds and the icy wind will come soon, so there was no time to lie about.

Bimthang almost in sight. This is the backside of Manaslu.

We headed down, my porter enjoying himself sliding down the steep, snowy slopes. The view that opened was quite something. A new valley with three massive ice flows from numerous smaller glaciers and a new mountain range with Annapurna II as it’s highest peak. I couldn’t help but admire the different shapes of ice can take when it’s forced down steep and narrow slopes. At around 11:00 the clouds had already covered the whole pass, it was no rumour with the clouds coming. The long journey down from the pass had been one of my biggest worries as my knee was not it’s best at downhill. But I arrived to Bimthang with no knee pain! Again concentration and good kinesio taping had paid off. And the lower I got, the happier and more at peace I got. The big challenge had been done, beaten in many ways.

But as the habit was, great highs were followed with lows. The clouds, wind and cold came again and I was spending the afternoon/evening alone in my cold room. The others were celebrating the crossing of the pass, together, as they had friends to celebrate with. That’s were I should have been, but the introvert in me kept me from going. Some quick thoughts passed by, what happens after all this, what did this journey change? Or was it supposed to? I had seen and felt so much it was all just swirling in my head.


145 km of walking

Day 10, Bimthang 3720 m – Dharaphani 1910 m, 20,5 km, 7:32 h, 379 m vertical up, 2102 m vertical down, 10.4.2018

The wonderful views of the last hiking day.

I got up again as usual before sunrise, to check the mountains, but today nothing was to be seen, the clouds were low. What utter luck it was that yesterday was a clear night and day! We started our journey, leaving the big mountains I had already grown so fond of. We passed the last glacier bed, it’s moraine and in an instant, the world changed. We entered a fairytale-like forest with massive, old spruce trees with lichen, lots of flowering rhododendrons and ponies grazing. On the way down we met a familiar face from Samdo, the man who sold me the yak horn! He was on a rice-shopping trip to Dharapani, which would take him three days one way. He and his ponies had crossed the same high glacier pass as we did, also the steep slope down! His ponies were to carry his goods back and they were walking freely somewhere in front of him. Sometimes he would stop for a long time in some village to catch up with people and the ponies just walked their own pace further ahead without running away.

Flowering rhododenrons and snowy mountains!

The fairytale-forest just on the other side of the glacier moraine.

The narrow paths through Tilche village.

The trail followed a blue glacier river the last part of the day. Big mountain peaks still appeared here and there. The last part of the trek was an hour’s walk on a road from Tilche to Dharapani. After the last suspension bridge, crossing the glacial river coming from the Annapurna area, I had walked 145 km, walked 8,3 vertical km uphill (almost the height of Everest!) and 7,1 vertical km downhill. A sort of empty feeling filled me, which was probably expected after a big challenge. I was happy to send a message back home I had done it, and passed it with flying colours!


Back to the city, 11.4.2018

Transfer from Dharapani to Kathmandu

The trip back started with a first funny and bumpy jeep ride, which soon however turned less enjoyable. The driver was young and even my guide noted that he was driving like a maniac. The “road” was sometimes just made rock boulders, sometimes more like a path and all the time there was a steep cliff just next to wheel he steered the jeep wheels. Once we even got stuck in a steep turn, the front of the car almost over the edge and the rear stuck on a stone. I was happy to arrive to Besisahar after 4,5 hours of sweating. After a quick lunch a shift to a smaller bus. The distance from Dharapani to Kathmandu was again only 170 km but it took us 12 hours, even though we were driving on the Pokhara-Kathmandu “highway”.

One notion during the jeep ride was the amount of trekkers, which blew my mind. The crowds were massive; there was almost a constant flow of trekkers. The part that we took a jeep ride was a part of the Annapurna Circuit and the rumours I had heard about the amount of people were no rumours. I had made a good choice of not choosing Annapurna, as I first thought. On Manaslu Circuit, there might have been one day when I didn’t see any trekkers! And most of the time I could walk on empty trails, just the pace I wanted. Pure luxury!

Map of Manaslu Circuit, in 12 days.


Kathmandu, 12.-13.4.2018

Just another temple in Kathmandu.

The last days in Kathmandu and Nepal were filled with shopping and sights. I visited my new favourite shop again, Everest Hardwear, and bought a shell jacket, a soft shell jacket (4000 NPR each) and a duffel for all my shopping’s (1500 NPR). Around Thamel I bought also some tea, some ribbons for my handicrafts and other textiles.

After shopping I headed to the Monkey Temple, also known as Swayambhunath. There I met maybe the most of tourists I had seen on the whole trip, but also lot’s of locals practicing their religion. It was nice to see them focused on praying, and in the middle of everything were relaxed monkeys stealing the rice that was sacrificed. After the temple I visited the National museum, which was a rather ancient case, the most fun there was at the stuffed animals section where you could hardly recognise the species, they were so badly stuffed!

Prayer wheels rolled at the Monkey Temple.

Monkey Temple monkey.

I celebrated the last night and bought my first dose of alcohol on this trip, a mojito. I was writing postcards to send to grandmother and my niece, but as the glass started to get emptier, I also felt that here they maybe don’t measure the alcohol amounts that precisely here…

I am sitting at the Tribhuvan International Airport in Kathmandu. Music is flowing from my headphones, taking me to some distant, blue feelings. The mountains can be seen today from the valley. I started to think about this business of solo travelling. It’s got two sides. On the other hand, you feel strong sensations of loneliness and sadness, and maybe often think why must one be alone and so far away from everything. But the other part is the reason I sometimes want to travel alone. The freedom will give the feeling of strength like never before. At just this moment, just here, I felt more powerful and happy than what I had in a long time. I started to think about my co-trekkers in the mountains, how many of them would have done this journey alone? Not so many, I think.

Before the trek I had dozens of worries, would I be able to make the trek with my knee, my lungs were not either in very good shape, and so on. The list grew the closer the trip came. But none of my worries became an issue. I really wanted to be able to do this, my long-term dream trip, and that’s how it was possible. In addition to the feelings I described before, my notebook got its final lines. If really want to, I seem to able to do some damn big things. And the damn big things will happen when I keep my guides words in mind: “Stay positive and positive things will happen”.

Some of my sketches from the trek.

Some tips to first timers

Rubbish and bottled water
– Use as little bottled water as you can. The water purifier tablet’s taste in the purified water is not as bad as I thought. And the water running in the public taps and water points is cold and clear. Be aware though that as the water is often under + 10 c, it is recommended to wait for two hours before drinking it. By using bottled water you are just increasing the rubbish piles you can see close to the villages (a sight that is difficult to get used to). But a good reminder is that these villages have lived for hundreds of years using only materials from the nature, so everything you throw away, will disappear quite quickly. And now that there are things that don’t decompose, they are very much visible everywhere.

– Take dried fruits or other sweet things to give to kids. The mountain village kids often greet you with joy, followed by a timid request for chocolate. I thought that chocolate; sweets (both also usually single wrapped, producing rubbish) or other very sugary treats are not so good for children living far away from proper dental care.

The bag for the porter
– Take a proper big backpack for the porter, not a duffel, especially if you have a private porter. They do not have any bigger “carrier bags” to put your bag in, as I for some reason thought. A backpack with proper straps will make the journey nicer for your porter. Luckily most of the porters use the traditional head strap to help.

As I was travelling alone and not in a group, the tip sum became quite high, higher that I expected. I thought that maybe in bigger groups, the whole tip amount would come from many clients in smaller sums rather that just one, as in my case. Of course the amount I pay is what I want to, but I wouldn’t want to be giving less than expected if I was happy for the service. So I ended using around 380 USD in total on tips for the guide and porter, which is over triple of what I originally thought it would be.

Complete trip costs
– 895 USD for the trek (I managed to book a discount price)
– 380 USD for the guide and porter tips
– 850 USD for the flights
– 40 USD for the visa
– 75 USD for airport transfers and airport hotel in Finland
– 70 USD for the four hotel nights in Kathmandu
– 85 USD for food and drinking in Kathmandu and at airports (the food on the trek was included in the trip cost)
– 480 USD on souvenirs and shopping (including local handicraft textiles, four down jackets, one shell jacket and one soft shell jacket)

In total 2875 USD


And the final word. Do travel, and dare to go. It will do wonders! It’s weeks since I came back and I still feel like a champ because of this trip!

Tunturi, koti


Tältä näytti tuleva kotini kun sinne saavuin huhtikuun loppupuolella.

Olen asunut Pyhätunturilla, tunturijonon juurella, jo pian kuukauden. Ei sitä vielä ymmärrä kunnolla itsekään, mutta vähitellen se alkaa uppoamaan tajuntaan. Ymmärrys porautuu kalloon kun huomaa, ettei basilikaa saa enää tuoreena lähikaupasta, kampaajalle ja autokorjaamoon pitää ajaa 60 km ja terveyskeskukseenkin on 23 km. Niinpä tukka on leikkaamatta. Mutta on moni muukin asia tekemättä, sillä en yksinkertaisesti kykene pysymään poissa 200 metrin päässä olevasta kansallispuistosta, sen ikimetsistä, aapasoilta, rakkakivikoista ja avotuntureilta. Vain muutama minuutti ja kaikki edellä mainittu on joka puolella ympärilläni, eikä minun tarvitse pakata tavaroitani kasaan lähteäkseni pois arjen koittaessa. Tämä on kotini.


Työmatkani varrelta ensimmäisenä työpäivänä 25.4.2016.

Tunturissa ramppaaminen on lisääntynyt niiden läheisyyden lisäksi myös työni takia. Haluan saada Pyhä-Luoston kansallispuiston ajankohtaistiedotteisiin ja sosiaaliseen mediaan tuoretta kuvaa ja tietoa kevään edistymisestä, erityisesti nyt, toukokuussa, kun tilanne muuttuu päivittäin. Työhöni kuuluu kaikkea luontoon ja Pyhä-Luoston kansallispuistoon liittyvää; suunnittelijan tehtävässäni teen muun muassa markkinointia, opasteita, esitteitä, kirjoittamista, asiakaspalvelua, yritys- ja oppilaitosyhteistyötä, näyttelyn ylläpitoa ja on toimenkuvaani kirjattu myös joitain kansainvälisiäkin tehtäviä. Työn puolesta minulle on tulossa myös vesivärit ja pensselitkin. Eli teen edelleenkin paljon on visuaalista, mutta luvassa monipuolisesti myös uutta haastetta. Pystyn hyödyntämään uudessa työssäni todella laajasti tähänastisen elämäni aikana hankkimaani kokemusta sekä työ- että vapaa-ajalta. Työpaikallani Luontokeskus Naavassa linnut laulavat sisätiloissa koko päivän ja naisten pukuhuoneessa tuoksui jo ensimmäisenä aamuna nuotiosavu. Työkavereina on sekä ”terävän pään” porukkaa, uiton termejä puistomestarin suusta, eli toimistoväkeä mutta on myös kentän väkeä, jotka hääräävät ulkona päivät pitkät. Kaikki tuntuvat olevan rentoja, mutta intohimoisia luontoihmisiä. Työssäni on tarkat tavoitteet ja tuloksia pitää saada aikaan, mutta kaikkea ei mitata rahassa. Kiteytettynä asian voisi ilmaista niin, että minä saan rahaa siitä että saan ihmiset menemään luontoon. On tässä viimeaikoina käynyt mielessä, että mistä tällaisia työpaikkoja tipahtaa, taivaasta? Tämä työpaikka tipahti kaverini padiin kun hän päätti etsiä pitkän ajomatkan tylsistyttämänä kaveriporukalle uudet työpaikat. Pienen näpyttelyn jälkeen huikattiin etupenkiltä: ”Anna, täällä on sulle nakutettu homma”. Ja kyllä se Jenni tiesi, niinhän se olikin.


Iltaretkellä Ukonhatulle.


Vangitsevat iltasäteet.


Hiski uusissa kotimaisemissa, n. 600 metrin päässä kämpiltä.


Vappuretkellä, pallon kanssa tietenkin.


Isokurun mystisiä kuvajaisia.


Isokurun paahteista rinnettä vapunpäivänä.

Kiirettä on pitänyt, sekä töissä että vapaa-ajalla, vaikka tunturikeskus onkin nyt hiljainen. Kaikki poissa olevat odottavat kesää. Mutta heiltä on jäänyt huomioimatta, että tämä on juuri sitä aikaa kun luonnossa tulisi olla. Kaikkialla sirkuttaa, pulputtaa, rapisee, kasvaa ja kohisee. Kulkija ei voi kuin ihmetellä kaikkea sitä hyörinää ja vilskettä, mitä metsät ja aapasuot nyt tarjoavat. Koko maisema kun on vielä yölläkin matalalta siivilöityvien oransseja valonsäteiden värjäämää. Kaiken sen elämän keskeltä on vaikea lähteä pois, kello näyttää taas liian lyhyitä yöunia, mutta kun juuri silloin ei väsytä sitten yhtään. Luonto vetää sanattomaksi, ja kiitollisen nöyräksi, ihan vain olemassaolollaan. Ehkä sitä sitten joku sadepäivä ehtii nukkumaan. Paitsi silloin metsä tuoksuu hyvältä…

Kävin reilu pari viikkoa sitten nukkumassa yön taivasalla. Pitkäaikainen haave herätä sinisen taivaan alta toteutui lopulta. Tässä pieni poiminta siitä, mitä tuli kirjoitettua muistiin aurinkoisena aamuna aihkimännyn alla maatessa.

”Elämä on parhaimmillaan kontrasteissa. Tajusin sen itse vasta, vaikka aihe ei ole vieras. Heräsin hetki sitten toukokuisen taivaan alta, keittelen kahvia makuupussista Noitatunturin takana Kuorinkikurun jyrkänteen reunalla. Pääsin tänne eilen illalla joskus ennen yhtätoista, silmät kyynelistä turvonneina. Elämässä oli myrskyjä ja ne päättivät purkaantua juuri tuona hetkenä kun tarvoin lumikengin reilut neljä kilometriä kevätsohjoa avotunturin laidalle. Tunteet lamaannuttivat, tuntui etten perille päästyäni voinut tehdä muuta kun istua ja toljottaa. Sain kuitenkin keitettyä risoton puolenyön aikoihin ja unikin tuli pian vaikka lämpötila oli pudonnut jo melkein nollaan.

Heräsin aamulla joskus puoli kahdeksan aikaan kun aurinko oli lämmittänyt pussin jo melkein kuumaksi. Olin nukkunut kuin tukki. Pistin pään ulos pussista, edessä näkyi auringossa keimaileva Noitatunturin kylki, ja varvikossa näytti Hiski olevan yhtä aktiivinen kuin minäkin, sen ketarat sojottivat kohti taivasta ja kuorsaus vain kuului. Eilinen tuntui vielä silmissä, mutta kun sain aamutoimet käyntiin ja kahviveden porisemaan, alkoi päivä käynnistyä. Istuin makuupussissa kauan, join verkkaisesti kahvia ja kontrastien voima hiipi tajuntaani. Tämä hetki juuri tässä tuntui siksi niin voimakkaalta kun eilinen oli kaikkea muuta. Olo oli vielä vähän sekainen, mutta lämmin ja vahva tunne alkoi levitä koko kroppaan.

Istun edelleen tässä makuupussissa kun tätä kirjoitan. Kaksi pientä haukkaa on liidellyt ohi, järripeippo kävi kylässä, ilmoittautumassa, samoin seuraksi suristeli yksi kärpänen ja kävipä tuossa vielä yksi mehiläinenkin. Kurun pohjalla solisevaa puroa lukuun ottamatta on täysin hiljaista. Vain pieni tuulenvire humisee välillä mäntyjen latvoissa. Eilen illalla ennen kylmenemistä oli sääskiä melkein riesaksi asti. Inisivät naamalla osaamatta kuitenkaan kovin reippaasti pistää, tyypillisiä kevään ensimmäisiä jättimäisiä mutanttisääskiä. Lunta on vielä yllin kyllin, ainakin pohjoisrinteillä, mutta kurun etelänpuoleinen reuna on mukavan sula ja kuiva. Toissapäivänä löysin jo ensimmäiset korvasienet Uhriharjulta. Ehkä lähden tästä jossain vaiheessa paluumatkalle, siihen mennessä pitää kaivaa joku pussi esille, menomatkan sulaneilla polunreunoilla pilkotti neulasten seassa juuri sitä tiettyä ruskean sävyä. Juuri nyt en koe hinkua käydä ekskursiolla tunturissa, vaikka se tuossa aivan vieressä onkin. Ehkä myöhemmin, jos vaikka viereinen mänty olisi siihen mennessä siirtänyt minuun energiaa. Nyt sitä virtaa vähän uupuu. Kevätaurinko lämmittää kasvoja ja pötkötän kuivalla kankaalla. Nyt, juuri tässä ja näin, on hyvä.”


Noitatunturin kylkeä yöauringon säteissä.


Sänkyni Kuorinkikurun reunalla.




Noitatunturin huipulta, pohjoisrinteellä riitti vielä lunta toukokuun alussa.


Kuorinkikurun ying & yang.

Elämässä tulee tehtyä monenlaisia valintoja, mutta nyt tuntuu siltä, että on tullut tehtyä oikeita. Saan tehdä töitä asioiden eteen, jotka ovat minusta tärkeitä ja joilla on minusta oikeasti merkitystä. Teen töitä oman arvomaailmani eteen. Ja asun tunturissa, siellä missä mieleni melkein joka hetki aiemmin oli. Elämä on mallillaan. Pitänee vaan toivottaa ystäviä kylään useammin etten aivan höperöidy tänne kairan keskelle. Täällä kun voi toukokuisessa liikenneympyrässäkin huoletta pysähtyä poimimaan kaveri auton kyytiin ilman että aiheuttaa ruuhkaa muille kuin ehkä poroille. Tai käydä suosituidenkin laavujen hyyssiköissä ovi sepposen selällään, kansallispuiston polut ovat melkeinpä henkilökohtaisessa käytössä.


Tunturiaapa lainehtii.


Ruskeaa herkkua puskee toukokuun lämmössä maan läpi.


23.5. mustikka kukki jo Tiaislaavun lähettyvillä.

Mutta täältä tunturista tähän. Tänään täytyy mennä ajoissa nukkumaan, koska huomenna pitää ehtiä varhain kentän miesten matkaan. Olen menossa kylästelemään vuokratuvalle, jututtamaan remonteeraajia ja tekemään juttua siitä, miten kansallispuisto valmistautuu kesäkauteen. Oikeaa hommaa tämä!

Have faith,


The end is the beginning


Suldenin sumua ja Saharahiekkaa

Jostain syystä lentokoneessa alkaa ajatus aina virrata. Ja usein vielä kovin kaihoisassa moodissa. Matka on usein jonkun päättymistä ja toisen alkamista. Sitä on matkalla jostain jonnekin, muutoksesta toiseen. Joskus muutos on pienemmässä mittakaavassa, toisinaan vähän suuremmassa. Minulla nykyinen elo taitaa lähennellä jäljempää.

Istun siis koneessa reitillä München-Helsinki-Rovaniemi. On huhtikuun kolmas päivä, vasta, ja olen eilen laskenut tämän hiihtokauden viimeiset laskut. Huomenna aamulla on edessä olkapääleikkaus, jonka seurauksena täytyy olla rauhassa syksyyn asti.. Vuosi sitten typerän Chamonix’n Berardin laaksossa olevan kiven takia olkaluu rusautti olkamaljan reunan rustoa siihen malliin ettei se enää pelkällä jumppaamisella paranisi. Niinpä nyt on uhrattava parhaat edessä olevat kevät- ja kesälaskut, että olkapää pysyisi jatkossa missä sen kuuluisi. Sen siitä saa kun taiteilee rajojensa reunoilla..

Mutta kaihomieltä on monesta muustakin asiasta. On tapahtunut taas niin paljon sitten edellisten ”päiväkirjamerkintöjen”. Aloitin jo tammikuussa prosessin joka päättyi siihen että irtisanouduin kuukausi sitten nykyisestä työstäni. Minut valittiin suunnittelijan tehtävään Metsähallitukselle, Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Uusi työni alkaa huhtikuun loppupuolella ja se tarkoittaa siis sitä että muutan tunturiin! Olin jo pitkään kaivannut jotain muutosta, olinhan ollut nykyisessä työpaikassa jo 9,5 vuotta ja Rovaniemelläkin melkein 14 vuotta. Karmean pitkiä aikoja kun oikein alkaa miettimään. Mutta ei nyt jumituta siihen. Muutos on tarpeen, lopultakin sain tehtyä sen mitä olin halunnut jo vuosia, mutta samalla se tarkoittaa sitä, että kauas jää paljon ystäviä, kokemuksia ja muistoja. Varsinaisesti en edes muuta kovin kauas, eihän Pyhä ole kuin 1,5 h päässä, mutta muutos on suurempi kun mitä se on kilometreissä. Se on henkisesti suuri. Ja kuinka vapauttavaa onkaan lähteä uuteen paikkaan asumaan mukana vain se mitä autoon mahtuu! Pyhältä kun on haastavaa löytää kalustamattomia vuokra-asuntoja on muutettava väliaikaisesti lomamökkiin. Ja mitä itse työhön tulee, ehkä edessä on enemmän käytännönläheisyyttä, luontoa ja monipuolisia haasteita ja työtehtäviä kuin entisessä työssä (vaatii keskittymistä muistaa että kyllä, entisessä työssä). Mutta katsotaan mitä uuden ja jännittävän tuleman pitää.

Kone kiihdytti juuri taivaalle Münchenin ylle, horisontissa siintävät vuoret, joilla vietin viimeiset kymmenen päivää. Viimeinen työpäiväni mainostoimistossa oli 24.3., ja jo heti seuraavana päivänä oli lento vuorille. Lähtiessä edes vielä kentälläkään ei ollut tietoa tulevan yön majoituksesta. Välillä kontrollifriikkiyteen taipuvana sain opetella heittäytymistä, suunnitelmia tehtiin sen mukaan kun ideoita tuli. Ennen lähtöä ja viimeistä työpäivää piti tietenkin paketoida vuosien työt, mutta myös koko maallisen henkilökohtaisen omaisuuteni tuli pakkautua varastoon ja/tai kaverin piharakennukseen ja asunto piti luovuttaa vuokralaiselle. Säätämistä oli joka suuntaan, joten en juurikaan ehtinyt asennoitumaan saatika suunnittelemaan sitä että olin lähdössä vuorille. Ja sitten yhtäkkiä olin jo siellä ilman tuon taivaallisen ajatusta mitä tehdä! Muuta kuin laskea. Huuh. Ja kun vielä koko loppukauden laskut ja hinkuilut piti saada mahdutettua kymmeneen päivään, olisi voinut olettaa että painetta olisi ja riskikertoimet kasvaisivat.

Kymmeneen päivään mahtui paljon, ajantaju katosi melkein heti, ja olin tyytyväinen myös rentoilupäiviin, joihin kykenin potematta tavallisesti päässäni jylläävää suorittamisen painetta. Neljä huippua tuli kiivettyä, joista kolme yli 3 km korkeita, riemuitsin Ischglin offi-hiihdosta uudella lumella ja tutustuin Achenseen alueeseen Itävallassa, elelin vuoristomajaelämää Sveitsissä Silvretta Runden-reitin varrella ja ihailin Italian Etelä-Tirolin Stelvion kansallispuistoa Suldenin kylästä. Reissussa hissit olivat oikeastaan kunnolla käytössä vain yhtenä päivänä ja silloinkin vain offilta toiselle siirtymiseen. Skinit olivat useasti kuivumassa ja uusi Suunnon kelloni raportoi huiseja syke- ja kulutuslukemia. Naamakin paloi Keski-Euroopan helteisessä kevätpaahteessa.


Jollain hymyilyttää, eka laskupäivä Ischglissä ja 25 cm uutta lunta! Evästauko.


Paljon koskematonta eikä kiirettä sen korkkaamisessa!




Ischglin pienet afterit.


Achenseen touripäivä, Rofanspitz päivän agendana.


Dolomiittimaisia vuoren seiniä.


Dolomiittimaiset muodostelmat jatkuivat Rofanspitzin huipun lähestyessä.




Hikoilujen palkkio, mmm, olipas hyvää!


Mitä sitä muutakaan Alpeilla syö kun Tapionkylän kuivalihaa!


Matkalla Heidelberger Huttelle, matkaa kertyi tietämättä 14 km ja myös epätietoisina ylitettiin Sveitsin raja..!


Vielä hymyilyttää, kyllä se hutte kohta ilmaantuu. Enää 2 h..


Hutte täynnä touriporukkaa.


Seuraavan päivän touri, yli 3000 m korkea Breite Krone tavoitteena.


Avaria unelmamaisemia.


Paluu ja sinistä taivasta hetken.


Minä, paluu ja taustalla päivän kohde Breite Krone.


Autonvaihtopäivä, rengasrikko, Zamsin kylä ja +24 c!

Reissun kruunasi viimeinen laskupäivä eilen Suldenissa (Solda italialiaksi). Stelvion alue valikoitui täysin suunnittelematta, katsoin vain karttaa, nimi kuulosti tutulta ja etäisyyskin oli kohtuullinen. Sinne siis. Ajoa oli silloisesta sijainnista Innsbruckista (jossa piti käydä vaihtamassa uusi vuokra-auto hajonneen tilalle) vain pari tuntia. Majoitus hoitui taas lennosta. Kolmen päivän kuluttavat skinnailut olivat takana, pidettiin yksi välipäivä ja lauantaiksi haluttiin kunnon retki. Koska Suldenin alueella on paljon jäätiköitä, vuoret ovat Etelä-Tirolin korkeimpia, oli haasteena löytää skinnausreitti, joka ei olisi liian haasteellinen huonolle olkapäälleni ja joka ei menisi jäätikön yli, ja kun olimme kahdestaan liikkeellä ei jäätikölle ollut asiaa. Jostain oppaasta keksittiin helpohko nousu 3386 metriä korkealle Suldenspitzille. Nousua olisi kabiinin yläasemalta vain reilut 800 verttimetriä ja koska reitti kulki jäätikön yli, päätettiin ottaa opas. Edellinen päivä oli ollut täysin sinkissä, ei huipun huippua näkyvissä, lauantai alkoi samanoloisena, tosin onneksi selkeästi kirkkaampana. Opas päätti että lähdetään katsomaan. Olaf piti hyvää hidasta tahtia, jopa minun huonosti toimivat keuhkoputkeni jaksoivat hyvin ylös asti (vaikkakin keskisyke oli 153!). Parissa kohdassa jyrkkyys kuumotti, varsinkin kun lumi tahtoi pettää alta. ”Tässä jos kaatuu luisuu tuonne alla näkyvään railoon” – tyyppiset ajatukset eivät juurikaan auttaneet. Mutta selvisin jyrkistä parilla tiukemmalla sauvan puristuksella.

Edellisenä yönä oli kaikkialle satanut outo kerros ruskeaa. Naureskelin ja muistelin Kanariaa vaivaavia hiekkamyrskyjä. Ja niinpä sainkin hetkeä myöhemmin kuulla että kyse oli juuri samasta ilmiöstä; Saharasta oli noussut ilmaan hiekkapölyä, joka satoi alas ensimmäiset vuodet kohdatessaan. Koko maisema oli rusehtava, vain siellä täällä näkyi sohjovyöryjen tekemiä kirkkaan valkoisia rantuja. Myöhemmin päivällä alas laskiessamme näky muuttui yhä epätodellisemmaksi, jokaisen käännöksen alta paljastui valkoista lunta, päällä oli mokkamaista ruskeaa ”dyynilunta”. Mutta takaisin kipuamiseen. Ylös mennessä väisteltiin vielä viikko sitten auki olleita railoja ja kun yllättävän nopeasti päästiin huippuharjanteelle, hyökkäsi järjetön puuskatuuli kimppuumme, oli todella suuria vaikeuksia pysyä pystyssä. Alkuun Olaf oli sitä mieltä, että ei ole turvallista yrittää huipulle, mutta puuskaisuus vähän laantui ja päästiin sittenkin ylös asti. Hymyilin leveästi pelkästään harjalla, mutta vielä leveämmin kun pääsin kiipeämään korkeimmalle huipulle mihin tähän asti olin kiivennyt. Koitin nauttia tuulessa, mutta mieltä kalvoi vähän lasku alas. Ylös mennessä tein havaintoja ja tutkailin, lumessa oli todella outoja kerroksia, osin kummasti kovettunutta lunta mutta liian ohuin kerroksin kantaakseen. Ja sitten oli tuo outo hiekkalumi. Olin paria päivää aiemmin melkein jäätynyt totaalisesti oudossa kerroksellisessa ja märässä lumessa, en uskaltanut laskea tarpeeksi voimallisesti, että olisin saanut aikaan hallittuja käännöksiä. Puusukset ottivat ohjat ja Annaa vietiin. Silloin kiukutti armottomasti. Ja nyt samat möröt kummittelivat. Mutta koska olin varautunut pahimpaan, yllätyinkin positiivisesti. Suldenspitziltä alas laskiessani kuului jäätiköllä jopa parit jiihaat suustani, suksi sivalsi melko helposti pehmeähköä lunta. Lumi ei ollutkaan ylhäällä vielä niin kovettunutta, ettenkö olisi saanut siinä rentoja käännöksiä. Alempana sain jo vähän puristaa, komentoja itselle tuli melkein ääneen, mutta suoriuduin sieltäkin. Laskettiin nousureitin ohi jäätikön loppuun väliasemalle ja olin onnesta soikeana. Olin käynyt huipulla, päässyt jäätikölle, nähnyt ja laskenut sumun seassa outoa hiekkalunta ja päässyt hissille kaikki raajat edelleen paikallaan. Kausi ilman pahoja loukkaantumisia! Käytiin Olafin kanssa vielä kipuamassa yksi noin 3300 m huippu, jolle pääsi helposti tuolihissin yläasemalta. Pojat jatkoivat komeaa ja sohjoista kurua alas, minä tulin rinteitä. Olin jo tyytyväinen päivän suoritukseen enkä halunnut riskeerata enää olkapään kanssa. Sen hoito kun oli vielä kesken, jolloin vakuutukseni ei olisi korvannut mahdollista loukkaantumista. Laaksosta nousi sitkeää sumua, aurinko oli kaivautunut esille ja taustalla oli jäätiköitä ja korkeita huippuja, katsoin sitä kaikkea hiljaa, tämä oli kauden viimeinen laskuni. Hymyilin, vähän haikeasti, mutta onnellisena taas kerran kaikesta kokemastani. Edessä oli kotimatka ja tietämättömyys siitä onko edessä paljon kipuja, kuinka pitkä kuntoutus on ja voisiko jokin mennä pieleen. Optimistisena ja edellisistä nopeista kuntoutuksista intoutuneena haaveilen silti road tripistä Norjaan ennen uuden työn alkua. Onhan tässä kokonaiset kolme viikkoa aikaa! Minusta henkinen parantuminen on vähintään yhtä tärkeää kun fyysinen ja keväiset vuoret ja vuonot kuntouttavat varmasti vain olemassa olollaan.. Eikö niin?


Maisema Suldenin hotellin parvekkeelta!


Jäätiköllä matkalla Suldenspitzille. Lauantain possujunan jatkoksi.


Huhuii, iso railo ja jääluola!


Toppen! Suldenspitz 3386 m.


Huippuopas Olaf.


Kauden viimeisen laskun maisema.

”Aloitamme laskeutumisvalmistelut”, on parasta paketoida tämä poukkoileva teksti ja palata valitsemaan kuvia tekstin koristukseksi kun olen tolpillani leikkauksen jälkeen.

Taisin viimeksi toivottaa hyviä hyppyjä tuntemattomaan, voisin jatkaa nytkin samalla linjalla, let it go!



Ps. Olkapää leikattu ja kuntoutuminen hyvällä mallilla, olen malttanut/kyennyt olla pian viikon tekemättä yhtään mitään! Norja here I come!


Kyllä näillä rusketusrajoilla kelpaa kuntoutua!

In and around the land of the frozen flames


Dream views in Stubai.

So much has happened again and I have had real difficulties in finding time to go through my latest trip. But finally some time was found and the feeling for words too. I got a humble wish to write this blog in English, so my travel buddies abroad could read my stories. I apologize for all the spelling mistakes, Finnish idioms that loose their point when translated into English and everything else that might seem out of place. I made a promise and when I do, I intend to keep them. So here goes, a blog in English, enjoy!

Thursday 28.1., Take your skis and fly to +16 c

The first words into the notebook were written a mile high in an Airbus A320 at around seven in the morning, after a glass of celebratory bubbly. Just enough to arouse my creativity, hah! Wake up was at 03:20 in Rovaniemi for the 05:45 early bird flight. We were traveling to Munich to catch the bus to Bolzano, South Tyrol, Italy. It had been snowing for days in a row in Rovaniemi and I was standing in the snowy forest nearby my house the night before departure and thinking what the heck I was about to do. Leaving the winter wonderland to go somewhere where there is +14 c, + 16 c forecasted, to go skiing. And paying for it. The start of the season in the Alps had, once again, been very dry and warm and our destination, the city of Bolzano (or Bozen as the German speaking majority prefers) in northern Italy, didn’t even have snow visible in the surroundings (as I figured out by stalking web cams). This surely did raised a slight concern about our plan. And the fact that we would be traveling to our destination thought the snowy Austria, did not seem to help.

But at the same time, I was not too concerned. Our dear host, a friend of my travel buddy Pirkko, Lukas, was working for the local weather service doing the avalanche forecasts. So he would know the snow, and being from South Tyrol, would know the area too. He would have ideas on what to do. One phrase though got stuck in my mind, causing a slight concern about the places he would be taking us, us not that experienced skiers. He asked “so you are experienced skiers in every terrain and at every snow condition?” My travel mate Pirkko had bought her first touring skis this season and I had just the amount of experience to know what can be expected in the Alps. And to know I could not answer yes to his question.

Lots of thoughts went through my mind. Skiing is the stress of finding the perfect snow, seems like you should always be elsewhere than where you are. But how often is it the snow that makes a moment perfect? Come to think of it, not that often. It helps, an awful lot, but the right company can make the crappiest snow the best fun ever. And in the end, you will learn a lot more from it. How much can you learn from skiing perfect snow? I was boosting myself, I knew I was, but it was working!

Our plan was to stay about a week in South Tyrol and then maybe stay the rest of the holiday, 3-4 days, in Austria. Stubaital and Zillertal were in our minds, but we didn’t have any accommodation and the valleys seemed to be fully booked for the beginning holiday season. But we weren’t too concerned, we would figure something out.

When we arrived to Bozen, all my previous concerns disappeared. The first glass of Prosecco cost only 2,80 €, how bad can this be after all? The snow was still not visible but it didn’t seem to be a problem, there still seemed to be endless possibilities on what to do. Bozen was in the middle of everything, you could go climbing to lake Garda, ski in numerous skiing resorts, do night skiing, ski touring, stay a night in a private mountain hut, I could go on forever. These guys, Lukas and his friends and relatives, were so hospitable, from the very beginning, it was difficult to understand. We just tried to be thankful and hoped to be able to pay it all back on day. And that day would come sooner than we thought..

Friday 29.1., Val di Fiemme/Obereggen ski resort

On this trip, making notes proved to be difficult, as there was not much time to lie about. I tried to use the car trips for making notes, but at the same time trying not to get too sick when writing on curvy mountain roads. But I managed to create some strange looking writing, just enough to keep me up to date on places, directions and names. Having no map to check it all up proved a laborious task. I was used to plan all my trips myself and now I was just a passenger enjoying the ride.

The plan was to head pretty close, about 45 min drive to Val di Fiemme/Obereggen ski resort. It was a bluebird day, the forecast said 100 % sunny. Our guide was Pippo, Lukas’s funny brother who had joined us from Zurich. The resort proved to be a chill place with wide, well maintained and relatively easy pistes. The majestic and sharp Dolomites stood all around us. Pippo taught us the basics of easy skiing. First you start with a few laps, the it’s time for coffee, preferable cappuccino. Then a bit of skiing until white wine. Some more skiing until it’s lunch time. Then maybe the longest skiing stretch until the lifts close at 16:30, when it’s time for the after ski beer at the bottom station. And some German disturbingly cheerful music. What a strenuous task skiing can be! But what really amazed me was that there was no tourist, just locals, maybe some Germans, but nothing was in English nor intended for the big masses. This meant that the prices were low and the quality was high, at least when it came to food. The three of us had three cappuccinos and three glasses of wine for only 17 € altogether (we broke the first rule of easy skiing and combined the first two stops). And lunch, quality local food in big portions with drinks, all for three persons only 37 €. I had been accustomed to Chamonix prices, so this was astonishing. And very happy after a day like this! The only thing that made me less happy was the pollution, which was visible here too. The most popular route from the north to south went through Bozen. In the Austrian side, near Innsbruck the air was often so polluted they were forced to lower speed limits on major roads. And in the Italian side, the great plains in the south with their industries pumped bad quality air towards the mountains. It was so sad to see it here too. But as the valleys were not as closed here as in Chamonix, the problem was not as bad, winds and weather changes cleared the air quickly.


Hello winter, care to join?


Easy skiing, stop number 1 + 2


A small peak we climbed from the lifts, to notice the worrying air in the distance.


The must editorial ski picture.


Th coolest Dolomite view of the trip on skis.


Aperol spritz!!

Saturday 30.1. Weissenbach/Zinsnöck peak ski touring

It was valley fog in the morning and planning for the destination was ongoing even in the car, on our way. When timing your start, you had to always take the traffic jams into consideration, especially in the weekends, which was a completely foreign aspect to me. In Rovaniemi, we have a traffic jam if five cars are in a row.. But after lots of phone calls, the car was heading towards the Austrian border and we would be spending the two following nights outside of the city.

Our destination was a small village just next to the alpine crest, on the other side was the Zillertal valley. We put our skis on in Weissenbach and started the ascent up to the mountains. For the fist hour or so it was sunny, but then the fog and clouds overtook us. The climbing felt heavy at times, I knew I was going close to my limit with my exercise-induced asthma, at least what came to speed. I was slow.. But I managed to get up to the 2429 meter high Zinsnöck peak after some 1100 meters of climbing. And somehow managed to ski down too even though the skiing was somewhat reckless from my part, didn’t feel I had it under control at all. But survived, enjoyed myself and had yet great experiences to come.

It was almost six o’clock in the evening, it was already dark, we (me, Pippo, Fabian, Lukas and Pirkko) were sitting in a mountain hut. We were drinking heifelimos, the local after ski drink, wheat beer with lemonade, and waiting for the traditional Tyrolean food to arrive. The electricity went off and Lukas kept on playing traditional folk songs with the accordion in candle light. We still had the next mountain hut to ski down to for a drink, before skiing back to the car. It was a moment not to forget. Right there, right then, I could feel it all, the joy and happiness of being in the mountains. It was most certainly not the kind of stuff you’d experience on a regular package holiday! And the prices again, two heifelimos, the main course, dessert and a schnapps, 18,40 €/pers. Too good to be true.


Hello hello! Fabian, Pippo, Pirkko, me and Lukas. Image: Lukas Rastner


Fabian and his funny stories.


Not far from the top.


Zinsnöck peak, 2429 meters.


Hello again! Image: Lukas Rastner


Lukas doing a snow profile. And discover less comforting layers.


Testing the skis bending capabilities. And a bit hugging trees. Image: Lukas Rastner


Lukas focusing. Image: Fabian Oberbichler


Drinks at hut number two.


Rock rock what a day! Image: Lukas Rastner

Sunday 31.1. day off, Gais and Stefans hut

The day was dedicated to chilling. Lukas took us to see his home village Gais (hey guys, from Gais, hahaa, silly joke Lukas had probably never heard of). He had arranged a visit to his uncles private castle. We even got the keys to the schnapps cellar, where we got to taste, pardon my language, the most disgusting drink I have ever tasted. I can almost taste it again, yuck. But it was nice to see and try to image the life in a place like that. And to imagine that the boys had been playing around in the castle as children. After some chilling it was time to head higher up, to about 1400 meters and spend the night at Stefans hut.

The hut was in a beautiful spot in the upper part of the highest field in the area. Stefan had built a Finnish sauna up there, with a proper Harvia stove. The most important program for the evening was the sauna. The sauna culture in South Tyrol is somewhat peculiar. Even in the public saunas there is music and different kind of shows every hour, some even quite spectacular. We got a show of our own too at in the darkening night of the mountain hut. It was a special show, a trip to Finland and then back to South Tyrol. There was sauna scents, traditional Finnish folk music, and Stefan doing a strange towel regime after each time he threw water on the stones. And the small sauna was full of people, me, Pippo, Lucas, Pirkko, Stefans two sons and Stefan, all butt naked of course. The scents changed according to music as it shifted form Finland back towards the mountains. And afterwards, the washing was done outside, by pouring cold water from a watering can. Must say that even some of the tough Finns might turn up one’s nose on that. And at the same time, must doff the hat for these cheerful mountain people, who needed heated water here! And there was a second, and maybe third round too of the sauna, including some strange scenes where naked men massaged soothing honey-propolis-melissa-peppermint-oils on each other. Thorough bathing I’d say. But the men certainly had an intoxicating scent oozing from them once the rituals were over and they returned to the hut. The sauna most certainly is the thing here. And card games. And sing-alongs with Stefan yodeling. What a night, once again.


All the men seem to wink their eyes in South-Tyrol, even in paintings.


View from the castle tower.

Monday 1.2. Stefans hut, Kronplatz ski resort

The wake up song was sung at six in the morning. People had to go to work and we needed to go skiing with Pirkko. What a tough task we had. I went outside to admire the view, the weather had cleared after the day before. I could see a row of frozen stone flames in the peach coloured horizon, the amazing Dolomites. The sun was about to rise and I felt so happy, just then in that place and in that view. When I went back in to the cabin, Stefan had made the best breakfast ever and everyone was singing happy birthday to me. It was my birthday, almost forgot! The breakfast was so abundant that there was even cappuccino, with hand whipped milk foam. This was one of the best things in South Tyrolean food, it took the best parts from German/Austrian food culture and combined it with the delicacies of Italy. After the breakfast, it was time to head down to the valley and put us on a train that would take us 10 meters from the Kronplatz ski lift. Pretty convenient!

Kronplatz was a relatively crowded resort, holiday season had just begun, lots of families and children, but we managed to find almost empty, and probably the best, black slopes I have ever skied. With the Dolomiti Superski lift ticket you could have continued the journey no nearby Alta Badia and Sella Ronda. But there seemed to be lots ski ski here too, so that had to be left for another journey (plus we didn’t understand to spend the extra euros to upgrade our regular lift ticket to the Superski version). It was warm and sunny so the snow was easy and soft, but somewhat heavy towards the end of the day. We skied the whole day, until five, when the lifts had already closed just in the last minute to get our shoes from the storage. Sore, but happy legs continued the train journey back to Bozen.


My birthday morning view, the frozen stone peaks in the horizon.


Stupid pose number one, Kronplatz.


Stupid pose number two, Kronplatz.


Tuesday 2.2. Strudelkopf/The Drei Zinnen and Jochtal night skiing

This day started with a wake up at 06:30 and a start at 07:30 towards the east and Pusta-valley and then towards a smaller valley in the south, towards Prags/Braies. The intention was to do a small “peak” to see the most famous Dolomite peaks, the Drei Zinnen. Lukas was working at the same time, estimating the (nonexistent) snowpack. The three peaks were once on the border of Austria and Italy, but now on the border on South-Tyrol autonomous area and Italy. The people of South-Tyrol do not consider themselves to be Italian, they cross the border of South Tyrol to go Italy. It is a bit difficult to understand from a distance, but Italians are neighbors to them, the kinds you are supposed to make jokes about.

Before ten in the morning you were allowed to drive up to about 1900 m, after that the cars were to be left lover down. We got to the higher parking lot and started our stroll. The walk, yes walk, there was very little snow, up to the peak was relatively easy, but once again, when it got steeper and the pace was kept high, my lungs couldn’t cope, couldn’t get in as much air as I wanted. Felt stupid, again… But apparently I must learn a better breathing technique and a certain pace for myself. The peak, Strudelkopf (strudel head) was at 2309 meters and the views on the way, the peaceful valley, and from the top, were amazing. The tree massive peaks stood in front of us and looked majestic, even thought they were still quite far. Their overhanging north faces had witnessed a lot of climbing history. We couldn’t stay for long, Lukas had to hurry down to get to Innichen where he had an avalanche forecast presentation for local school pupils. Quick pictures and back to the car.

During Lukas’s presentation, we hung around the small, sweet, village of Innichen or San Candido in Italian. Then we made a quick stop at a herbs farm, had some schnapps, saw some very peculiar earth formations, and a few other places before the evenings main event: night skiing.

We arrived a bit late, sometime after seven to Jochtal ski resorts bottom station to note that hundreds of others were already touring up the dark slope with headlamps. Most were with skis, some with snowshoes and some just walking. Lots of friends had gathered and this seemed to be a major event. There are few resorts in the area that allow one day a week for the skit tourers, they can ski up, eat and drink at the top station restaurant and ski down. The slopes will be groomed later during the night. Our company was me, Stefan, Fabian, Lukas, Pirkko and one guy with the lightest ski touring equipment you can have. It all started with a schnapps and it was offered every 15-20 minutes. I could maybe take one or two rounds until my far too frequently beating heart and not working lungs couldn’t take it any more. How can they go on with the schnapps? I was slow once again, but my dear bodyguard Stefan, wouldn’t leave me. Came my pace the whole way. The top was foggy, couldn’t see a thing but you could hear the loud music. There was a massive party going on. Apparently German students go there to party. We had climbed about 600-700 meters, for me it took 1:10 hours. A quick heifelimo in the bar, then down for a pizza. At this point my legs were quite wrecked, 4-6 headlamp turns amidst small moguls and ice and I had to rest. We still had the drive back to Bozen and we finally went to bed at around 01:30, after 17,5 hours of adventuring. We were almost walking zombies but what a day it had been! It was the best way to end our stay in South Tyrol. Could not even start to think about how to thank for all of it. Made me humble.


The majestic Drei Zinnen. Image: Lukas Rastner


Strolling back.


Peaceful valley with cross country skiing tracks.


Innichen village.




Undressing at the disco!

Wednesday 3.2. Bozen shopping, train to Innsbruck/Thaur

We decided to leave the fun of South-Tyrol to see if we could find any snow across the border, in Austria. A friend of mine, Eino, had finally left Finland for his season in Innsbruck, so I contacted him if there would be any spare place for us to crash in their house. And it seemed to be ok, so off we went. And to start the idiotic days with the Finns, there was one more guy coming from Finland, so to make a joke at him, we had a task of pretending to be random homeless Norwegian chicks who needed a roof over their heads. The joke was a success and somehow concluded the atmosphere of the house; you could not find a single serious moment there. The Finns landlord offered a nice welcoming drink for everyone downstairs telling all about the coming carnival in the village of Thaur we were staying in. Again, warm welcomes. These people are friendly.

Thursday 4.2. Alpbachtal

There had been some snow, and more was coming all the time, so boy did we have a good timing. The base snow pack was not too thick, but it all was starting to look quite good. We headed for Alpbachtal, which is the next valley east from Zillertal and the resort is a relatively small one, the top at about 1900 meters, but there was some great forest skiing to be found. Higher up the new snow was not that thick, it seemed very difficult to try to relax when you kept on hitting old hard snow underneath. But after some seeking, we found a perfect open line of untouched snow in the valley end. I suddenly found myself trying to keep up with the boys, Olli, Risto, Antti and Teemu and after some turns, found the flow with my skis. And I almost could keep them in my sight when cruising down. The idiotic grin was there again. I had found some powder! And as the powder fever took over, we had to humble ourselves and hike back up as an untouched field lured us in a wrong direction. But those are the funny things you remember, when the utter joy turns into silent moaning “I will never do this again”, only to see it happening again minutes later.


The Finnish gang Risto, Olli, Antti Teemu, Tuikku and Pirkko, only Eino missing.


Risto aka Prinssi (=prince, from being a prince Harry look alike) soon ready to charge.


Boys just and just visible and all this just for me!


There’s a price you pay for powder…

Friday 5.2. Hochfügen, Zillertal

The good snow continued, now with a bit of sun too. We headed to Zillertal, into the beginning of the valley to a resort called Hochfügen. Not a massive one, but here you could already see some fat skis, worrying. Would there be lines to ski? The funny thing was that it was already day eight of our ten day journey and these were the first fat skis we had seen! But there was nothing to worry, there was lines to ski, even though we weren’t the first in line. The best things about smaller resorts. And the snow was soft and fluffy and possibly twice as deep as the day before. No worries about what was under, just charge trough. But it took me ages to get down, I stopped here and there trying to get it all in, trying to live that moment as fully as possible. I tend to become slow when something powerful happens, if I have a strong feeling of happiness. And I just need to take it all in then and there. Luckily the boys hadn’t gone too far, they waited for me at the bottom. That day it was just me and the boys, Pirkko wasn’t feeling too good so she explored the valley by train. And not to feel completely useless and a drag-along, I helped the little kids, the boys I skied with, who fooled around in snow and lost their skis. I acted professional (haha!) and probed one ski out the bottomless snow. I got my laugh and the boys continued their way down a small gorge. As the days went by, I started to get very cautious. On this trip, I had not injured a single part of my body (woohoo!), but I was worried about my shoulder. It was waiting for surgery and if something would happen to it, the insurance would not cover it as it was an unfinished medical process.. But there it was again, a fun day on skis, and I was unbroken.


What a playground!


Olli speculating where his ski could be. After a phrase, ”let me show you how it’s done”


More playground!

Saturday 6.2. Stubaier Gletscher

The final skiing day was at hand and we were heading towards the high glacier resort of Stubaital. Spirits were high as there was loads of new snow, great views and sun. Pirkko’s cough wasn’t getting any better so we had to be careful, especially high up, the highest lift went up to 3150 meters. The resort was a varied one, lots of fun lines to be found and I, and even Pirkko, had the courage to try a bit steeper routes too. Fluffy nice snow, glaciers and sun, what a place! In the afternoon the sun got a bit hidden behind a thin layer of clouds, but I wasn’t too concerned. My legs were starting to be so tired I had to rest here and there, so leaving a line for the next time didn’t make me too bothered.

When driving back in late evening, just before nine, I had one of those strong moments I often have in the end of a great trip. It was dark, the mountain road was curvy, Tuikku was driving, we were listening to good music, everyone was quiet and all of a sudden there are two massive red deer strolling calmly across the road. Our speed was moderate, so we could just admire their peaceful walk, maybe they were wondering why skiers come this late down from the mountain. We had a wonderful day and the most fun after ski I have had in a long time (far away from subdued Chamonix after ski), the best way to end a ten day journey. I almost had shivers down my spine, I had had many strong moments like this during this trip. The trip was a success, to say the least. The only shadow the perfect day had, was an unlucky incident which lead to us having less gear to go home with. As we were having the time of our lives, two pairs of skis was stolen, and one pair belonged to Pirkko. There was waiting for the police and all sorts of ordeal, but the hilarious thing was that in the end, when we had already arrived to Finland, there was a message from the boys saying that the skis had miraculously found their way to the local police station. Can not be, but it was. Hahaa!


The last proper powder turns of the trip. A happy, but tired skier.


Lifts closed, need to get down to the after ski, whee, where? Tuck found us the route.


Many wise gathered together. Olli, Eino, Tuikku, Antti, Teemu, me and Pirkko.


The after ski, and blue mountains, what a finish.

Sunday 7.2. Back home

Traveling home, we had only a few days to get ourselves sorted, because South Tyrol had announced that they had booked tickets to Rovaniemi for the next Wednesday! That would be only in three days after our return!

What a trip and what a time after it. Laughing with the cheerful mountain people in Lapland. More like this. These memories last a lifetime. Must jump more often into the unknown. Go on trips and let everything just take its course. The greatest things can happen.

Wishing brave jumps,


Taivaallinen yhden yön juttu


Voi hitsin hitsit. Ihan sama mitä tähän kirjoittaa kuvatekstiksi, kaikki latistuu. Siispä ei mitään kuvatekstiä.

Kun on ollut kiirettä ja ohjelmaa ja kun sitä on yhtä lailla vielä edessä, tulee jostain syvältä sisältä tarve lähteä pois. Ei vain retkelle jonkun kanssa, sitähän teen yhtenään, vaan reissuun yksin ja yön yli.

Torstaina 7.1. päätin jättää kaikki viikonlopun laskukaverihuhuilijat oman onnensa nojaan ja kadota metsään. Viimeaikoina on yksi jos toinenkin on tuntunut olevan Riisitunturilla, joten piti oikein lähteä katsomaan mikä juttu siellä oikein oli. En ollut Riisitunturille saanut vielä reissua aikaiseksi. Starttasin lauantai-aamuna ennen päivän valkenemista.

Laitoin ehkä tiedotukseksi, ehkä myös turvallisuuteni takia, someen kuvan kansallispuiston portilta ja suljin puhelimen. Enkä aikonut avata sitä ennen kuin samainen portti oli taas alitettu. En tiedä kuinka monta vastaamatonta viestiä jäi tai kuinka monta harmitusta kun ei mitään kuulu. Tiedän tekoni itsekkääksi, mutta tiedän myös että olen tämän reissun jälkeen paljon parempaa seuraa. En nimittäin tiedä tehokkaampaa tapaa irtaantua kaikesta kun keskittyä koko pitkä ilta tuvan lämmitykseen ja tehottomaan lumensulatukseen. Riisitunturin retriitti on täydellinen myös siksi, että saan olla tuvassa yksin!

Kello on vähän yli seitsemän illalla. Kaikki vähäiset kipponi ja kapponi ovat täynnä lumesta sulatettua vettä, tuvassa kun ei ollut käyttökunnossa olevaa vesisankoa. Hiihdin autolta mikroskooppiset 1,7 km, mutta etäisyys ei ole tärkeää. Hiihdettyäni n. 200 metriä, olin jo taivaassa. Joka puolella nuupatti hiljaisia, toinen toistaan mielikuvituksellisemman näköisiä valkoisia tykkyjättiläisiä. Eteneminen oli hyvin hidasta, koko ajan oli pysähdyttävä kuvaamaan. Hiski otti inspiraatiota etenemistyylistäni vähän liiankin kanssa ja jumitti koko ajan, ei oikein vetohommat maistuneet. Toivon että kyse oli vain huonosta päivästä tai vähän rikki menneistä valjaista, eikä sen vakavammasta. Hiihtimikseni olin valinnut innostuksenpuuskassani uudet itse tekemäni puiset laskusukset. Niissä kun oli vielä kiinni kevyet siteet ja monot, oli niillä liikkuminen kovin kevyttä. Halusin testata miten niiden kanssa voi retkeillä.

Ja hyvinhän se onnistui! Hiihto oli kevyttä (noh kevyehköä) ja tukevaa. Tunturihiihtosuksillani se olisi ollut vain ensin mainittua. Söin pikaisen lounaan, jätin tavarat tuvalle ja lähdin hilpaisemaan vielä vieressä odottavan Riisitunturin päällä. Komea Kitkajärvi näkyi vain vaivoin oudon, kaiketi inversion jumittaman sumun takaa. Tulipalopakkaset (Rovaniemellä -32 c) alkoivat vähän hellittää ja tunturissahan on aina lämpimämpi. Koheneva tuuli piti kuitenkin huolen kelin raikkaudesta. Riisitunturin huippu oli vaatimaton, ei kovin jylhä tai korkea, mutta ystävällinen, jos tunturin laesta voi niin sanoa, pieniä tykkyisiä puita siellä täällä. Paluu tuvalle oli hyvin loiva, mutta saatoin “laskea” koko matkan kun Hiski toimi hiihtohissinä, sillä oli kiire katsomaan vieläkö tuvalle jäänyt juoksunarttu olisi paikalla.

Lueskelin karttaa ja taidan huomenna suunnata kohti Pikku Riisitunturia, joka sekin sijaitsi liikuttavan lähellä, kuten kaikki täällä. Sen länsirinteillä korkeuskäyrät ovat hitusen lähempänä toisiaan, joten joku käännös saattaisi siellä onnistua. Jos ei onnistu, ei haittaa, en ole varsinaisesti tullut laskemaan.

Kesken äskeisen lauseen kirjoittamisen taisi eteisessä viilenemässä oleva iltaruoan ylijäämä eli huominen lounaani juuri muuttua koiran aamupalaksi. Yllätin pussia rapistelleen myyrän, jolla ei meinannut olla mitään kiirettä karkuun. Pah. Noh, oma vika.

Koska kaikki illan toimet ovat “iltapesua” vailla hoidossa, taidan piakkoin siirtyä makuupussin uumeniin uudet Hotakaisen kanssa. Siis kirjan. Heh hah. Kello ei ole vielä juuri mitään, mutta se tässä onkin juuri parasta. Alkaa elää enemmän luonnon aikaa, eikä sammumattomien sähköhärpättimien mukaan. Iltapuhteet alkoivat joskus hämärän hiivittyä, kolmen jälkeen ja nyt ei tarvinnut muuta kuin levätä. Ei tarvinnut puuhastaa yhtä sun toista rästihommaa tai vain jumittua töllön tyhjänpäiväisyyksien ääreen. Olin ollut “offline” vasta kahdeksan tuntia, mutta sen enempää siihen ei täällä tarvitakaan. Huomenna palaan onnellisena ja rauhoittuneena taas arkiaskareisiin, tuleviin työkiireisiin ja -reissuihin sekä viikonloppu- ja lomamatkojen suunnitteluun. Detox on suoritettu.

Tämä on hyvin edullinen tapa hoitaa mielenterveyttään, kiitos Suomen valtion ja Metsähallituksen ilmaisten ja huollettujen tupien. En voi muuta kuin suositella kaikille! Mielenkiintoista olisi kuulla kuinka moni kaipaa vastaavaa, yksin poissa kaikesta. Onko parempi jos mukana on joku? Itsellä ei ole sitä luksusta, että olisi aina joku jonka kanssa reissata. Ehkä se joku vielä joskus löytyy. Mutta sillä välin, tämäntyyppiset reissut ovat kyllä parasta mitä tiedän!


Hiski hommissa, kohti tupaa. Anulta lainassa todella kevyt ja luistava ahkio.


Kullankeltaista kajoa ennen kuin värit hävisivät.


Ja niin värit hävisivät. Riistunturin huipulta kohti pohjoisessa luuraavaa Pikku Riisitunturia.


”Luuleksä että mä en tiiä että sulla ei oo mitään nakkeja taskussa”.


Parin typerän virnekuvan jälkeen yritän olla sisäisesti tyyni.


Mikä aamu! Kitkajärvi ja aurinko siintää jo.


Good morning sunshine! Riisitunturin tupa.


Pakkasta riittää, ihana taas töppöstellä näillä.


Hei! Täällähän on tuttuja.


Hiski valitsi metsäneläintenkin hyväksi havaitseman kulkureitin.


Voi että, siitä vain suihkis.


Ja siitäkin suihkis. Paitsi mikä tuolta tuli! Samantyyppinen tilanne vähän alempana, väistin ja kapsahdin täysillä kuuseen. Meinasin amerikan ”tree well” -tyyliin jäädä ainaaksi pyörimään sinne oksien ja lumen sekaan.


”Hei, kattokaa jätkät, tuolla näky äsken aurinko!”


Farewell Riisitunturi! Ja virallisessa käytössä töissä piirtämäni Lapin omat hymiöt eli emojit. Jos Suomella on, niin pitää Lapillakin. Ja tietty ne toimii vaikka ei olisi sopivaa laitetta, tai sähköäkään, tarroja kun ovat. Hehee. #laplandsmiley



tai itseoppinut tunturiterapeutti


Koko blogikirjoitus on kirjoitettu muistikirjaan Riisitunturin autiotuvassa eilen, lauantaina 9.1.2016

Rakas, raskas talvi


Valkoista höttöä yllin kyllin Sallan joulukuussa.

Vuoden viimeisiä päiviä puksutellaan. Nyt kylläkin pää jumissa pärskien lentsuisena kotona, mutta enpä ole sitten viime maaliskuun Chamonix’sta lähdön kipeä ollutkaan. Vuoden vaihteen lähestyessä, on usein kaiho menneestä ja tulevasta. On kai se edes kerran vuodessa hyvä pysähtyä miettimään omaa elämää, mitä siltä haluaa ja mitä on siihen mennessä jo saanut. Tänä(kin) jouluna ymmärsin kuinka onnellinen olen kun minulla on paljon rakastavia ihmisiä ympärilläni. Vietin jouluni lumettomalla etelärannikolla, mutta lumen puute ei vähentänyt tippakaan sitä lämpöä ja naurua, joka täytti ison talon. Poskilihakset jopa kramppasivat kaikesta siitä nauramisesta. Miten voikin kahdet Atte-vaarin vanhat pullonpohjalasit synnyttää vuosi toisensa jälkeen aina saman suuren tarinan, jolle ei voi muuta kuin nauraa katketakseen.. Keskellä metsää kasvaneet keksivät riemua vaikka mistä. Ja sillä ilolla eletään pitkään. Kiitos kaikille asianosaisille.


Monessakin mielessä lämmintä joulua etelärannikolla.

Kirjoitan tässä 25. blogijuttuani. Edellisestä jutusta on taas kerran vierähtänyt aikaa. Tällä kertaa ei ole ollut kyse jumittuneista sanoista, niitä olisi pulpunnut vaikka kuinka paljon, on vain ollut liian kiire huidellessa. Yhden ryppään sanoja sain kuitenkin jo kasaan alkukauden jännittävimmästä reissusta. Tunteet poukkoilivat, aikaa oli hintsusti ja rahaa ei ollut, mutta aivan pakko oli päästä. Käy lukemassa, mistä oli kyse vapaalaskulehti Huipun verkkosivuilta.

Vuosi sitten olin jo jättänyt kotini taakseni ja edessä oli pitkä ajomatka kohti tuntematonta ja suuria vuoria. Jännitti hyvässä ja pahassa. Vuorilla ollessani opin aivan suunnattomasti, ja koin sekä todella huonoja fiiliksiä että voimakkaimpia hyviä mitä konsanaan, aivan kuten eräs blogini lukija ennusti. Reissu oli mahtava, olen edelleenkin onnellinen siitä, vaikka edelleen myös maksan sen reissun kuluja.. Heh! Tällä kaudella on pitänyt suunnitella monestakin syystä vähän kevyempiä reissuja. Useita, monenlaisia ja lyhyitä. Kaiketi tälläkin on ollut tarkoituksensa. Sain nimittäin reilu kuukausi sitten kuulla huonoja uutisia ortopediltäni. Kävin muissa asioissa tohtorin pakeilla ja ajattelin samalla ohimennen kysyä millä mallilla vajaa vuosi sitten sijoiltaan mennyt olkapääni on. Se nimittäin jokin aika sitten muljahti melkein itsestään sijoiltaan pienestä horjahduksesta. Kyselin, että kuinka paljon jumppaa se vielä vaatii että tokenisi. Minut lähetettiin magneettikuviin ja niiden jälkeen ortopedi vastasi kysymykseeni. On kuulemma ihan sama kuinka paljon olkapäätä jumppaisin, se ei tulisi sillä paranemaan. Olkaluu on kovaenergisessä kaatumisessa siirtynyt pois paikaltaan vieden mukanaan palan olkamaljan reunan rustoa. Nyt malja on siis liian laakea pitääkseen olkaluuta paikallaan. Kuuntelin vastausta epäuskoisena ja kysyin vielä toiveikkaana, että kuinka todennäköistä on, että kuvat valehtelevat ja olkapääni paranisi kuitenkin treenaamalla. Vastaus ei taaskaan ollut mieleeni. “0 %. Se pitää korjata leikkaamalla. Se tarkoittaa kolme viikkoa täysin liikuttamatta ja 4–5 kuukautta ilman mitään riskialtista liikuntaa.”. Ei. Eii!! Hävetti taas kerran. Kroppani ja taitoni eivät ole laskemista varten. Mutta minkäs teet, hinku ei vain laannu. Positiivista uutisessa on se, ettei leikkaus ole erityisen kiireellinen, ellei olkapää nyt mene uudestaan todella pahasti. Tämä kausi pitää yrittää olla kovin nätisti, ei mitään sankaritekojen yrityksiä. Hyvä siis kun ei ole mitään jättireissuja suunnitteilla. Alustavasti leikkausta on suunniteltu toukokuulle, jolloin väliin jäisi vain kesäkuun Pallaksen laskut ja tietenkin koko kesän maastopyöräilyt.. Eipä auta, näillä mennään.


Itsenäisyyspäivän hiihtoretki Hiskin kanssa Pyhän Isokuruun.

Sisälläni kytee erityisesti talvisin sitkeä palo, joka syrjäyttää melkein kaiken. Hommat jäävät tekemättä, blogijutut kirjoittamatta eikä rahaakaan olisi, mutta kerta toisensa jälkeen sitä herää vapaaehtoisesti viikonloppuaamuisin puoli seitsemältä lähteäkseen tunturiin. Näin kävi joulun alla, kun olisi pitänyt olla tekemässä joululahjoja. Koko perjantai, ja itse asiassa osa torstaistakin, pyrytti lunta. Sitä muodostui jo kunnon kinoksiksi asti. Perjantai-iltana uuden Rovaniemeläisen sushi-ravintolan (jonka ilme on muuten allekirjoittaneen käsialaa) ikkunasta lumisadetta ihailtuani, alkoi kuume kasvaa. Puhelinkin soi ja tiesin soittajan asian, vaikka en siihen heti vastannutkaan. Joululahjalapasten kutominen jäi kun lauantaina hyppäsin kyytiin sukset matkassa. Aikaisempien lumikarttojen mukaan arveltiin Suomun olevan paras veto, siellä aukeaisi samana päivänä yksi hissi, joka tarkoitti sitä, että ajamattomia rinteitä olisi paljon. Päästiin perille vain toteamaan, että ruoho paistoi rinteessä, vaikka vielä Kemijärvellä oli hyvin lunta. Yksi neuvoa antava puhelinsoitto ja auto suuntasi kohti itärajaa. Olimme matkalla ainoaan Lapin hiihtokeskukseen, jossa en ollut vielä laskenut. Olen asunut Lapissa jo 14 vuotta enkä ollut laskenut vielä Sallassa! Keskus yllätti todella positiivisesti, vaikka puolet törmästä olikin sinkissä. Rinteistä löytyi profiilia, laskijoita ei ollut nimeksikään ja mikä parasta, löytyi yllin kyllin ajamattomia, suljettuja ja lumisia rinteitä. Hissioffaria päästiin laskemaan noin 95 % päivästä, tämä siis joulukuussa ja vielä Suomessa! Metsissä oli juuri ja juuri sopivasti lunta että siellä saattoi kurvailla omia jälkiään ja kajauttaa parit jiihaat tykkypuiden lomassa. Saattoi sieltä metsästä yksi vähän pahempi kivikin kyllä löytyä.. Pientä suksen korjausta ja lisälakkausta välipäivien ratoksi. Suljetuilla rinteillä oli hauskoja “tykityskumpuja”, joilla saattoi leikkiä ja pönöttää typeriä kuvia varten. Meistä laskijoista kuoriutui oikeita kakaroita, ei lounaallekaan juuri maltettu lähteä vaikka nälkä oli jo kova. Vaikka tekemättömät hommani kostautuivat myöhemmin (viimeiset joululahjalapaset valmistuivat aaton aattona 35 km ennen ensimmäistä majapaikkaa Lahdessa), oli reissu sen arvoinen. Meillä oli todella hauskaa! Sallaan on ehdottomasti lähdettävä pian uudestaan, eihän sinne ollut Rovaniemeltä matkaa kuin 160 km.


Järkeviä kuvia Sallassa. Kuva: Aarno Juntura.


Parhaita lumilöytöjä Sallassa, suljettu musta rinne (1.5) eturinteillä laskijan vasemmalla.


Kikkailua tykkytöppyröillä.

Ensimmäiset offarilaskuni kurvailin tosin jo marraskuun 21. päivä Pallaksella. Pohjoiseen oli tullut mukavasti lunta ja juuri ennen lumientuloa oli ollut lämmin jakso, joka oli valmistellut hyvät pohjat. Alkutalven takia en uskaltanut ottaa suksia, kun ei minulta niin huonoja suksia enää löytynyt, että niillä uskaltaisi potentiaalisiin kivikkoihin lähteä. Niinpä kaivoin varastosta ensimmäisen lautani, vanhan ja luotettavan puuteriratsuni ja suuntasin lumikengillä Lommoltunturille. Päivä oli ollut kiireinen, joten ehdin tunturiin vasta hämärän laskeutuessa. Mutta se saattoi vielä lisätä kokemusta. Tunturi oli hiljainen, idässä sai katsoa vielä osin jäätymätöntä Pallasjärveä ja pohjoisessa siinsi Pallaksen valkoiset huiput sinisyyden vallatessa maiseman. Kurvailin huipulta varovasti ja epävarmasti, en ollut lauta ollut jaloissani kovin tiuhaan viime vuosina. Alempana paksuuntui lumipeite ja laskija vapautui. Mutkittelin tykkypuiden välissä ja heittelin niiden oksille ylävitosia. Kääntää saattoi melkein missä vain eikä kolahtanut kertaakaan. Miten mahtavaa! Kauden ensimmäiset vapaalaskut plakkarissa, laskija saattoi suunnata onnesta typertyneenä Jerisjärven kylpylään.


Lommoltunturiin jättämäni piirrokset.


Kummitädin tärkeitä velvollisuuksia Pallaksella, 2,5 vuotiaana pitää viimeistään laittaa sukset jalkaan. Kuva: Laura Karlström.

Jutut tulevat mieleen sekavassa järjestyksessä, mutta pitää vielä mainita tärkeä kahden päivän tapahtuma, johon pääsin osallistumaan Rovaniemellä marraskuun lopussa. Lumiturvallisuuskoulutuksen kehittäminen ja lumivyörytiedon tuottaminen -hanke järjesti aloitusseminaarin Ounasvaaran huipulla. Seminaarin ja koko hankkeen teemana oli/on lumiturvallisuus ja sen koulutuksen kehittäminen. Hankkeen tehtävänä on luoda Suomeen lumiturvallisuuskoulutusjärjestelmän nyt kovin hajallaan ja välillä vaikeasti saavutettavissa olevan kurssikirjon sijaan. Suurempina tavoitteina on nostaa tietoisuutta, taitoa ja vaikuttaa asenteisiin. Satuin pääsemään mukaan kun olin nopea, ilmoittautuminen oli ilmaista ja paikka löytyi vikkelille. Lapland Hotel Sky Ounasvaaran auditoriossa oli tupa täynnä ja suurin osa osallistujista oli tavalla tai toisella talvella toimivia alan ammattilaisia. Nöyränä kuuntelin hyviä puheenvuoroja ja niiden synnyttämiä välillä jopa kiivaitakin keskusteluita. Luulajan teknillisen yliopiston edustaja Stefan Mårtensson heitti ilmoille kovin mieleenpainuvia kommentteja. “Sweden is exporting avalanche victims” ja teema jatkui vielä laajempana: “Scandinavian skiers are famous for risky behaviour in the Alps”. Yliopiston tutkimuksesta kävi ilmi, että ruotsalaiset ovat kyllä tietoisia riskeistä ja että heillä on taitoa toimia lumivyörymaastossa, mutta silti he tekevät typeriä ja riskialttiita päätöksiä. Laskeminen vyöryssä tuntuu usein olevan vain yksi tikkilistan kohta. Työpajoissa pääsin itsekin antamaan jotain hankkeelle. Saatoin jakaa huoliani vallitsevasta asenteesta, taitojen puutteesta ja antaa ideoita. Monilla, paljon kokeneemmilla laskijoillakin oli aivan samoja huolia. Vapaalaskija Jussi Hynninen vahvisti työpajassa Mårtenssonin kommentit, ruotsalaiset toimivat kovin riskialttiisti, mutta suurempi riski on suomalaiset, jotka eivät puhu, vaikka hälytyskellot olisivat jo alkaneet soida. Hynninen valitsee laskuseuransa sen mukaan kuka uskaltaa avata suunsa ja olla oma itsensä. Itse voin allekirjoittaa tuon täysin. Mitä enemmän laskee ja tekee vaativampia reissuja, sitä kapeammaksi käy kaveriporukka, jonka kanssa haluaa laskea. Seminaarissa oli ilahduttavaa oli nähdä kuinka nöyrästi ja vastaanottavasti mm. pelastusviranomaiset ottivat osaa. Avoimesti myönsivät puutteensa taidoissa ja tietämyksessä, odottaen uutta tietoa. Hankkeen ensimmäiset pilottikoulutukset vuonna 2016 ovatkin suunnattu viranomaisille ja muille alan ammattilaisille. Hankkeen viimeisenä toimintavuonna 2017 pääsee koulutuksiin mukaan myös tavan talliaiset. Puhujia oli kahden päivän aikana runsaasti, Åre Lavincenter jakoi omia kokemuksiaan, ilmatieteenlaitos kertoi laatimistaan yleisistä lumivyöryennusteista, kuultiin lumivyöryuhrin tarina ja myös Metsähallituksen kokemuksia käsivarresta. Kaikilla tuntui olevan sama huoli ja tahtotila. Hanke on hyvällä asialla. Seminaarin päätyttyä käynnistin autoni ja ajoin samalta istumalta vuonojen rannalle, lähdin reissuun, josta mainitsin jo jutun alussa.


Jarkko-Juhani Henttonen puhuu päätöksistä ja mentaalisesta puolesta.


Seminaristi Anna Pakkanen.


Hälyttäviä viestinnällisiä löydöksiä Antti Ohenojan (Metsähallitus, puistomestari, Käsivarsi) esityksessä.


Jussi Muittari työpaja rinnekulman mittaamiseen.

Loppuun on vielä mainittava vähän tulevaa. Tammikuun lopussa nousevat Rovaniemen aamuyöstä sinivalkoiset siivet kohti Alppeja, tarkemmin Italian Dolomiitteja. Lähden sinne kaverin kanssa majailemaan reiluksi viikoksi paikallisen hiihtäjän ja lumigurun seuraan. Toivotaan että siihen mennessä nyt kovin kuivakat vuoret olisivat saaneet valkoista peitettä. Olkaa kuulolla, reissuraporttia vuorilta on luvassa!

Raskasta aikaa tämä talvi. Ei ole aikaa mihinkään kun polte ajaa koko ajan suksille. Mutta ei tätä lajia ja vuodenaikaa voi kuin rakastaa! Kunhan tämä typerä lentsu tästä taittuu, suuntaan vuodenvaihteeksi Ylläkselle. Reissuun taas, tietty.

Snöiga helsningar!


Kaljottelua ja teoreettista vapaalaskua




Antti Leuku kommentoi oloaan hitusen yli hilseen menneen kurulaskun jälkeen Arttu Muukkosen Fire, fem, seks -laskuleffassa.

Kuljen pimeässä lokakuun lopun perjantai-illassa pitkin Iso-Roobertinkatua. Höpisen tyhjäpäisiä siskoni kanssa oluen siivittämänä ja kannan vasta ostettuja suksia olallani. Virnuiluni on vaikeasti peitettävissä, illan ohjelmassa on edessä vielä vapaalaskuiltamat ja iso liuta kavereita. Ja tämä oli juuri se viikonloppu kun minun ei pitänyt päästä kotoa juuri työpaikkaa kauemmas.

Kaikkien loputtoman uuvuttavilta tuntuvien työkiireiden päälle loka-marraskuun vaihteeseen tuli vielä järjetön määrä kuluja. Oli auton huoltoa, katsastusta, vuoden vakuutusmaksut, Ounasvaaran kausikortti, monot, sukset ja mitä näitä nyt oli. Oli jo päivän selvää, että jo perinteeksi muodostunut reissu vapaalaskuiltamiin ja Ski Expoille jäisi tekemättä. Masensi, olihan kuitenkin kyse elämää ja kuolemaakin vakavammasta asiasta, eli rakkaista harrastuksista. Mutta epätoivoon upotessani ehkä eniten alkoi mietityttämään erakkomaisuuteen taipuvainen luonteeni. Kuinka usein oli mahdollista nähdä kaikkia ympäri Suomea asuvia, viime kaudella vuorilta löytyneitä, uusia kavereita ja jauhaa loputonta huonoa juttua vanhojen kuomien kanssa. Kaikki näyttivät suuntaavan sinne minne jokaisen itseään kunnioittavan laskijan kuului, ison kirkon suksikarkeloihin. Miksi ihmeessä en ollut järjestänyt itseäni sinne?


Minä istun koneessa kohti teoreettisen vapaalaskun iltaa!

Epätoivoisia finanssikalkulaatioita tehdessäni piti luonnollisesti tarkistaa tilin saldo ja äimistyneenä todeta, että sinne oli ilmaantunut juuri lentolippujen verran rahaa. Olin hakenut huhtikuussa korvauksia Kelalta lääkärin määräämästä fysioterapeuttihoidosta Chamonix’ssa sijoiltaan menneen olkapään takia. Korvauskäsittelyissä oli puolen vuoden jono, joten koko hakemus oli jo autuaasti painunut unholaan. Mutta jostain syystä, juuri sinä päivänä kun pohdin vähäisten rahojeni tuhlausta humputtelureissuun, oli korvaukset maksettu tililleni. Ei tarvinnut enää miettiä, lentolippu oli pian ostettu ja masennukset unohdettu. Sen huomasi myös työnantajani pelkästä ilmeestä töissä myöhään kuhkiessa. Sitten samainen työnantaja vielä ilmoitti, että hän voi hoitaa koiraa ja kaveri huolehtii jo sovitun autoni huollon. Saavuin Helsinki-Vantaalle, asemalta ulos astellessani lentokenttäbussi lipui suoraan eteeni, vaikka sen piti tulla vasta 20 minuutin päästä. Relaasta edullisesti löytämäni hätävarasukset osoittautuivat todella hyväkuntoisiksi ja Matilta tuli tekstiviesti että autoni löytyi katoksesta, katsastettuna, vaikka en ollut sitä edes pyytänyt. Niin, ja pian alkaisivat karkelot Vanhalla, tiedossa laskuleffoja, hekotusta, vapaalaskijoille räätälöityä Knee Deep -olutta ja kavereita. Ei siitä ollut kovin kauan kun kaikki ikävä tuntui vain kasaantuvan aivan liian raskaaksi kantaa ja nyt kaikki vain järjestyi itsekseen pikkulintujen laulaessa taustalla. On tämä ihmiselo välillä ihmeellistä, kovin olisikin tylsää jos kaikki vain kolistelisi tasaista rataa eteenpäin. Ja onpa ympärilläni ihania ihmisiä.


Päivitykset siskon kera ja yksi suksiostos.


Feeling (seeing?) blue at the bar, @vapaalaskuiltamat

Vapaalaskuiltamat olivat riemukkaimmat mitä koskaan aiemmin, samaa mieltä tuntuivat olevan myös järjestäjät. Isossa salissa oli suksia ja sai höpötellä ihanaa suksinörttien teknistä jargonia, totesipa eräs side-esittelijäkin, että oli ensimmäistä kertaa todistamassa, kun nainen (minä) oli yllyttämässä miestä ostamaan uusia suksia. Tietty niin. Laskuleffat olivat pienemmissä saleissa, mikä toimi loistavasti, pätkiin saattoi nyt todella uppoutua ja myötäelää jokainen luminen käännös. Aiemmin utopistisen oloiset puuterinpöllytykset alkoivat näyttää todellisilta jo minunkin silmiini. Nyt tiesin itsekin, miltä tuntui tehdä käännöksiä melkein itsensä syvyisessä pohjattomassa puuterissa, ilman huolen häivää mitä eteen tulee, olin kokenut sen viisi päivää putkeen Chamonix’ssa viime tammikuussa. Kavereita ja tuttuja huikkaili joka suunnassa, puhuttiin reissuista, suunnitelmista ja kaikkien silmistä oli nähtävissä se sama intohimo. Tunsin olevani juuri siellä missä pitikin. Oli täysin päinvastainen fiilis kun edellisvuonna, jolloin mieli haki melko syvällä suuntaansa. Ensimmäistä kertaa en miettinyt miksi en ollut parempi laskija, minne minun kuuluisi lähteä laskemaan, minkälaisiin mäkiin pystyä ja kaiken päälle vielä miettiä mitähän muut ajattelivat. En tiedä tarkalleen miksi, mutta viimeisen vuoden aikana on tapahtunut jotain isoa, olen oppinut tuntemaan itseni, tiedän paremmin kuin koskaan kuka olen. Minä olen, muun muassa vapaalaskija! Vaikka tosin kovin amatööri-sellainen, enkä erityisen taitava tai rohkea, mutta mitäpä sillä on väliä. Intohimo on tärkeämpää. Antti Auttikin kirjoitti viimeisimmässä blogikirjoituksessaan, että ei ole omasta mielestään ollut erityisen lahjakas laskija. Taito on syntynyt sinnikkyydellä. En varsinaisesti ole vertaamassa itseäni Auttiin, mutta siitä olen samaa mieltä, että sinnikkyydellä pääsee pitkälle. Annostelee siihen päälle vielä sopivassa määrin rohkeutta, rentoutta ja armollisuutta itseä kohtaan ja alkaa olla hyvä annos kasassa. Siinäpä kuukauden filosofointia.


Asianmukaiset matkatavarat Helsinki-Vantaalla.


Kävellen kotiin kentältä, asianmukaiset matkatavarat selässä.

Kun henki alkoi taas kulkea iltamien railakkuuden jälkeen, suuntasin pikaisesti vielä Ski Expoille ennen paluutani kentälle. Expoille sain viikonlopun sulavaan teemaan kuuluen ilmaislipun Terolta ja kyydin Tuomakselta, heh, voi että. Sieltä tarttui mukaan vielä hyvällä alennuksella toimivan oloinen Haglöfsin suksipussi, kun pitihän nuo perjantaina matkaan tarttuneet sukset saada heti kotiin. Olisivat ne saaneet kyydin seuraavana viikonloppunakin, mutta näytti siltä että pääsisin testaamaan niitä heti. Kaikesta lämpimästä syksystä ja sateisesta kelistä huolimatta Aarnon privaatti-skibussi oli suuntaamassa sunnuntaina Rukalle. Minulle oli oikeastaan yhdentekevää mitä keliä oli luvassa, laskisin kauden ensimmäiset betoniset tykkilumikäännökset vaikka kaatosateessa. Varsinkin kun olin juuri käynyt nostattamassa koko kauden kestävän laskukuumeen.


Voihan kihelmöinti, kauden ensimmäinen lasku edessä! 1.11.2015, Ruka.


Missä olet talvi?


Rukan marraskuu alkaa näyttää jo vähän toivottomalta. Missä on tämän vuoden talvi?

Kiitos hauskuuttamisesta Jani, Mikael, Eino, Tero, Tuomas, Eero, Minna, Olli, Sanna, Jussi, Artturi, Sami, Jonna, Jenni, Harri, Jani, Jussi, Maria, Aki ja kaikki, joiden nimiä tämä lahopää ei muistanut, nähdään mäessä! Näillä nauruilla jaksetaan taas pitkään.

Ja kaikille, jotka juuri vajosivat synkkyyteen blogillisesta yltiöpäistä positiivisuutta, älkää huoliko, putosin taas tänään rytisten takaisin maan kamaralle. Ihan tasapainon vuoksi.

Uutta nousua odotellessa loppuun pieni hippimäisyys: Friends are forever!


Ja jotta lopussa olisi tarpeeksi lisäyksiä ja epämääräisyyksiä, haluan vielä kiittää kaikkia niitä, jotka kirjoittelevat minulle kommentteja blogista ja kertovat omia tarinoitaan. On mukava, että juttuni siivittävät ajatuksia, muidenkin kuin allekirjoittaneen kohdalla. Jatkakaa samaa rataa!

Manic months


Nukkumapään huipulla. Kuva: Kukka-Maaria Kiuru

Syksy. Vuoden kummallisinta aikaa. Samaan aikaan on pakahtava tunne rinnassa, tuntuu ettei paikallaan saa istuttua ja ajatukset sinkoilevat tulevan talven suunnitelmissa. Välillä sitä suihkii ajatuksissaan jo täysillä puiden lomitse niin syvässä puuterissa, ettei tiennyt sellaisen olevan olemassakaan ja toisinaan haukkoo happea katsoessaan niin kaunista vuorimaisemaa ettei ymmärrä miten onkin niin onnekas, että on päässyt kaiken sen kokemaan. Ja keskittyminen muihin asioihin on kultakalan luokkaa. Mutta sitten on se toinen puoli, joka tuntuu säännönmukaisesti syksyyn kuuluvan. Kasautuminen, kiire ja erityisesti ikävät ja surulliset asiat. Mikä siinä on, että surullisilla asioilla olisi koko vuosi aikaa ilmaantua, olisi aikaa niitä käsitellä, mutta ei. Ne haluavat hiipiä esille vasta kun niiden kohde on jo melkein muutenkin hajoamispisteessä, ihan vaikka vaan siitä, että työt eivät tule valmiiksi vaikka muuttaisi työpaikalle. Toisaalta tulkoon sitten kerralla kaikki, samaan soppaan sekoittukoon.


Kaunotar ja hirviö?

Sanani olivat melkein pari kuukautta jumissa jossain. Ei tuntunut siltä, että saisin yhtäkään järkevää lausetta muodostettua. Siinä oli vähän kaikkea. Mutta sen kaiken jaksoi sillä oudolla energialla, jota tulevan laskukauden ja talven odottaminen tuo esille. Sen voimalla jaksaa vaikka tuntuu ettei jaksaisikaan. Olen joskus miettinyt miten ihmiset, joilla ei ole intohimoa johonkin asiaan jaksavat läpi harmaiden aikojen. Vai olenko minä jotenkin outo kun saan jo melkein maanisuudeksi muuttunutta virtaa rakastamistani asioista, joita samalla myös osin pelkään? Vai puranko jotain muuta tuohon intohimoon, yksinäisyyttä? Tiedä häntä.


Risutulet Rovajärvellä.

Vaikka maailma ja työt ovat olleet kaatumassa päälle, on sitä ehtinyt silti viikonloppuisin vaikka mitä. Ja hyvä niin, ne pitävät elämän balanssissa. Tällä viikolla ehkä nerokkainta oli lähteä keskellä päivää töistä ulos kiipeilemään kallioille. Siellä oli niin mukavaa, että alkuillasta töihin palatessa ei haitannut enää yhtään jumittavat palvelimet ja kaatuilevat ohjelmat, hymyilytti vain. Olen päässyt nauttimaan viimeisistä lämpimistä päivistä Vanttausjärvellä, pyöräilystä Rovajärven kaatosateessa,  kaatosateesta ruskan ja sumun seassa Nukkumajoella Inarissa, geokätköilystä (ja kaatosateesta) Kajaanissa, herkkutattimaastopyöräilystä Tapionkylässä, käsittämättömästä revontulishowsta ja valkoisena sokerina kaiken päälle olen päässyt tallustamaan uudella lumella Pallaksella. Ja onpa sitä hulluuksissaan tullut tehtyä vuorityynytkin sängyn koristeeksi! Reissuista saa sitä voimaa, jota kaiken kiireen ja huolen keskellä tarvitsee. Vaikka joskus sitä on vaan pakko viettää viikonloppu kotona ja yrittää vain olla. Yleensä huonolla menestyksellä se vain oleminen, mutta jos nyt ei niitä laukkuja aina olisi pakkaamassa ja purkamassa. Jotta jaksaa taas seuraavana viikonloppuna pakata, heh!


Elokuun viimeisillä lämpimillä 60 km pyöräreissu Rovaniemeltä Vanttausjärvelle. Kuvassa näkyvä pieni mustelma reidessä, kun rengas jäi kahden kiven väliin, laajeni ja tuntuu vieläkin kolona reisilihaksessa..! Yyh.




Vanttauksen tyyneyttä.


Rovajärven ampuma-alueen salaisia singletrack-polkuja.


Jokaiseen hyvään maastopyörälenkkiin kuuluu vähintään yksi lillusuon ylitys.


Nukkumajoen värishow.


Trip trap trull Nukkumajoen yli ja vedenhakuun. Kuva: Kukka-Maaria Kiuru


Tyttäret vähän leikkii. Kuva: Kukka-Maaria Kiuru


Kun sumu ja sade vihmoo, alkaa Kevätsipuli-kuppikeitto olla parasta luksusta.


Hiski ja aarre Nukkumapäällä.


Kukan HS-sadeviittafashion-pose Nukkumapään huipulla.


Allekirjoittanut esittelee maanisena tuoreita karhun raapimajälkiä. Kuva: Kukka-Maaria Kiuru


Nukkumajoen suloinen kämppä. Löytyy Lomarenkaan Villi Pohjola-kämpistä. Kuva: Kukka-Maaria Kiuru


Kuvassa on geokätkö Kajaanissa!


Hurjaa kyytiä vaaran harjaa alas monta kilometriä ja lukkojarrutus kun silmiin vilahtaa se tietty ruskean sävy.


Kännykkäkuvaa 700 metriä kotiovelta Syväsenvaaran huipulta pari viikkoa sitten kun revontulet täytti taivaan.


Nammalakuru ja silmiä hivelevä VALKOINEN maisema.


Nammalakurun ”hotelli”, vähän ehkä eräkämppien nuhjuinen tunnelma vielä antaa odottaa itseeän.


Hiski sai jokasyksyisen lumihepulin.


Sinivalkoinen maisema Saivokerolta pohjoiseen.


Saivokeron rakkaista itärinnettä kompuroitiin Pirkon ja Lauran kanssa takaisin autolle.


Hulluista öistä jo kovastikin hiipuneet, mutta vielä hienosti näkyvät reposet Jerisjärvellä mökin rannasta.


Lounaskiipeilyä Hiidenkirnuilla. Riikka varmistaa. Kuva: Patrick Forsblom


Hyvä tästä tulee. Ensi viikonloppuna on tiedossa reissu Rukalle katsomaan josko siellä olisi vielä reilun viikon takaisesta kauden avauksesta lunta laskettavaksi. Uuh, suksille siis! Keväälle on suunnitteilla monenmoista reissua akselilla Alpit ja Norja, mutta viime kevään kolmen kuukauden pätkään ei tänä vuonna pysty. Sen mitä töissä asumalla saan vapaata, se pidetään. Ehkä se on vähän helpompi näin, ei tarvitse kämppää tyhjentää vuokralaiselle ja rystyset valkoisena ajaa monta päivää putkeen päästäkseen vuorille. Kunhan hyppää koneeseen. Ja jännitystä tälle kaudelle tuo tech-kamppeisiin siirtyminen. Vanhat (3 kautta laskettu!) Marker Baronin siteet antoivat periksi viime toukokuussa Norjassa, joten mielessä muhinut ajatus keveistä tech-siteistä sai uutta pontta. Kotoa löytyy nyt jo Fritschin Diamir Vipec-siteet, joihin päädyin kun ne ovat ainoat (?) myös edestä laukeavat tech-siteet. Jossain postissa on matkalla jo kolmannet sovitukseen tulevat monot, katsotaan koska löytyy istuvat. Uudelleen muotoiltu nilkka ei ainakaan helpota sopivien popojen metsästystä. Silmäilyssä on myös uudet sukset, mutta katsotaan pitääkö tänä vuonna päätyä vähän halvempiin suksiin kun täytyy ehkä joku penni myös itse reissuihin.


Norjan armeijan villahuovista ommeltu päiväpeitto ja The vuorityynyt!

Luottavainen olen myös vähemmän kivojen asioiden järjestymisestä. Viime syksyn henkilökohtaisten pohdintojen perusteella olen todennut, että aivan kaikesta, oli se kuinka vaikeaa tahansa, on osattava puhua. Kolmekymmentä kolme vuotta siihen meni, mutta nyt sen olen oivaltanut. Jos joku asia painaa, on se otettava käsittelyyn tavalla tai toisella tai muuten se kaatuu niskaan silloin kun sitä vähiten haluaisi. Siispä tasaisella tahdilla pitää tarttua asioihin, oli ne sitten kuukausi tiskausta odottanut Trangia tai vuosia vaivanneet sanomattomat asiat. Ja sitten pitää vain toivoa parasta kaikille.

 Peace and love!

Olipas hippimäinen lopetus. Noh, sitä se Chamonix teettää. Heh.


Tuntureilla vai vuorilla



Abisko–Kebnekaise–Nikkaluokta (Kungsleden/Dag Hammarskjödsleden)

31.7.–8.8.2015, 9 päivää, 111 km, 2 huippua (1398 m ja 1662 m), 4 kämppä- ja 4 telttayötä. Reissussa minä, äitini ja koirani Hiski


Toisen päivän varrelta Rádujávri ja mielenkiintoiset jäätikköjärven sävyt.

Olen pilvisessä Pohjois-Ruotsin Abiskossa menossa syömään Turiststationin kolmen ruokalajin illallista, joka on valmistettu lähi- ja Krav-merkitystä luomuruoasta. Äitini kysyy miksi en laita vaelluskenkiä jo valmiiksi kun mennään sitten ruoan päälle katsastamaan logistiikasta huolehtineen isän kanssa lähellä turkoosina kuohuvaa jokea. Hetken etsintöjen ja alati kurkussa kasvavan kuristavan tunteen jälkeen oli todettava, että minulla ei ole vaelluskenkiä matkassa. Ja olen seuraavana päivänä lähdössä kantamaan painavaa rinkkaa yhdeksäksi päiväksi tunturiin.

Edellisen päivän sateisella kävelylenkillä Pallaksen Pyhäjoen luontopolulla totesimme, että äidin tarkkaan syynätyt ja puunatut luottovaelluskengät hajosivat melkein käsiin. Ottivat kai nokkiinsa liiasta rasvaamisesta. Pakkausilta sitten tutkittiin vaihtoehtoja, mistä Muonio-Abisko väliltä löytäisimme vaelluskengät, etsintä osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Sain kavereilta hyviä vinkkejä ja varman päälle aloitettiin sopivien etsintä Ylläkseltä. Heti onnisti ja takakonttiin lisättiin matkatavaroiksi uunituoreet kengät. Pitkä vaellus korkkaamattomissa kengissä, hmm, noh. Matkalla sain kuulla, että Muonioon autotohtorille jättämäni auto sai diagnoosin kengurumaiseen menoonsa. Lambda-anturi oli hajalla, uuden vaihto töineen maksaisi 350 €. Se oli juuri se summa jonka olin saanut säästettyä ja kesän viikon piha-kirppisuurasteluilla kasaan uusia suksisiteitä varten. Nyt budjetti niihin oli taas 0 €. Tuntui että tämä muutenkin kiireellä ja huonosti valmisteltu vaellus oli saanut alkuunsa sellaisen sävyn, etten tiennyt olisiko parasta sittenki vain palata vähin äänin Muonion mökille ja olla hiljaa sängyn alla viikko. Olisi pitänyt nauraa kaikelle, mutta en ollut siihen vielä valmis.

Ruoka illallisella oli äärettömän hyvää, poroa, hirveä ja paikallisia marjoja, kurttu otsassani alkoi tasaantua ja aloin jopa näkemään tilanteessa koomisia sävyjä. Seuraavana aamuna sain jalkaani järeät HANWAGin vaelluskengät, tosin huonosti istuvat ja liian suuret, mutta silti vuokrakengät viikoksi. Abiskon Turiststationilta näytti saavat vuokralle melkein kaiken mitä vaelluksella tarvitsi. Eikä reilun 100 euron vuokrahinta siinä tuskassa enää juuri kirpaissut. Niinpä lähdimme reissuun kummatkin hyvillä jalkojen hiertymäprognooseilla ja rinkoissa järjetön määrä tavaraa. Minulla oli 25 kg, äidillä 21 kg ja Hiskillä 9 kg omassa repussaan. Ja kello oli jo kaiken säätämisen ja vuokrailun päätteeksi melkein yksi iltapäivällä.


Portilla lopulta! Kuva: Markku Pakkanen

1. Tahmeaa tunturikoivikkoa

Abisko–Abiskojaure, 14 km, 8:30 h (12:40-21:00),  31.7. pe

Vaelluksemme alkupäiviksi oli luvattu sadetta ja sade roikkuikin koko päivän yllämme, onneksi  ripsottaen vain vähän matkan aikana. Aluksi leveänä baanana kulkeva polku seuraili mutaisena Abiskojåkka-jokea muuttuen kivikkoisemmaksi ja kumpuilevammaksi lähestyttäessä Ábeskojávri-järveä. Sääskiä ei ollut juuri nimeksikään vaikka tunturikoivikossa vielä olimmekin ja lämpöä riitti kalsaripaidalla kulkea. Koko polun varsi oli täynnä kukkivia tunturikasveja. Kullerot heiluivat keltaisina ja löytyipä yksi täysin uusi ja tuntematon tunturikasvikin. Linnut eivät juuri pelänneet ihmistä, nokikanat ruokailivat kaikessa rauhassa joella vain parin metrin päässä Trangian kohinasta. Koivikossa oli siellä täällä tuoreita punikkitatteja iltaruoan lisukkeeksi. Myyriä ja sopuleita juoksenteli polulla ja puskissa ja yksi täplikäs joutuikin sopulien taivaaseen uhkarohkeassa yrityksessään vilistää koiran tassujen lomitse.


Lepäilijä busted!


Tuntematon kasvi sai kotona nimen: peuranvirna.


Maistiaisia avotunturista jo ensimmäisenä päivänä.

Matka taittui tahmeasti, vasta Ábeskojávrin rantaa seuraillessa alkoi askel kulkea. Järven eteläpäässä sijaitsee Svenska Turistföreningenin Abiskojauren punaiseksi maalatut tuvat. Tuvilla on useissa rakennuksissa sijaitsevien majoitustilojen lisäksi kauppa ja sauna. Alkuperäinen, kunnianhimoinen tavoite kulkea majan ohi avotunturiin asti seuraavaa päivämatkaa lyhentämään laantui väsymyksen ja tiheämmän sateen myötä telttayöksi Abiskojauren kansoitetussa tunturikoivikossa. Saimme teltan pystyyn sateessa ja keittelimme iltaruoaksi herkkutattirisottoa lisukkeena voissa paistettuja punikkitatteja. Kello oli jotain puolen yön tietämillä, uudessa, kahden hengen 2,1 kg painavassa Marmot Tungsten 2P-teltassa oli tiivistä, tiaa oli ehkä juuri yhden muistikirjan verran koiran kuorsatessa jalkopäässä. Vieressä oli 10-15 metrin säteellä 13 telttaa. Kaikista haasteista huolimatta nyt oltiin kuitenkin reissussa eikä puhelimen kentästä saatika autoista ollut enää tietoakaan. Asiat oli mallillaan ja makuupussi kutsui. God natt!


Jonkun mielestä teltan pystytys kestää aivan liian kauan.


Illan herkku paistumassa.

2. Mielenmaisemaan – avotunturiin

Abiskojaure–Alesjaure 20 km, josta n. 5 km veneellä, 8 h (11:30–19:30), 1.8. la

Tihkusateinen keli jatkui ja tuuli keräsi voimia ja koleutta ympäröiviltä lumikentiltä. Pitkiä taukoja ei tehnyt mieli pitää. Polku alkoi heti nousta Abiskojaurelta Giron ja Gárddenvárri-huippujen väliin reilun 800 metrin korkeuteen, jossa alkoi avotunturi. “Det har varit så här blött och så här mycket snö senast på 50-talet”, kuului vastaantulijoiden kommentit. Märkää ja mutaista oli, mutta riemukkaana totesin, ett puita emme tulisi näkemään hetkeen. Tätä maisemaa olin odottanut. Tiesin sen siitä kun askel ei enää painanut, kamera lauloi ja mieli alkoi hymyillä. Jäin kerta toisensa jälkeen kauas edessä kulkevasta äidistä mallaillessani rajauksia ja kuvakulmia. Lumihuippuja alkoi näkyä kaikkialla, jossain edessämme olisi komea jäätikkö huippuineen, mutta noin 1100 metrissä jo ainakin kolmatta päivää roikkuneet pilvet verhosivat terävimmät komeudet sisäänsä. Maiseman lisäksi luonto piti huolen ohjelmasta. Puskissa vilisi sopuleita, jotka tällä kertaa saivat pitää henkensä. Kärppä liiteli pikavauhtia pounikoita pitkin ja tunturikihut hyökkäilivät kohti kapustarinnan kaihoillessa taustalla. Ruusujuurta alkoi olla jo runsaasti, mutta sielikkö ja sammalvarpio hallitsivat tunturiylänköä kukkivina mattoina.


Olen kävellyt jo ainakin kilometrin. Minulle kuuluu nyt sitä ankanrintaa.


Aurinko vilahti takana.


Sherpa tauolla.


Sherpa hommissa. Kuva: Pirjo Pakkanen

Vuokraamani lähestymiseen ja alppikiipeilyyn tarkoitetut HANWAG Friction Lady GTX-kengät olivat tavalliseen vaeltamiseen painavan rinkan kanssa turhan jäykät ja jalkapohjia alkoi kivistää toden teolla jo toisena päivänä. Lisäksi kun sopivaa kokoa ei löytynyt, jouduin ottamaan kantapäästä vähän liian väljän koon. Tämä johti siihen, että pohkeen yläosa kramppasi kun yritin estää kengän lonksumisen. Eikä toukokuussa vielä avattu nilkkakaan tuntunut olevan ihan vielä parhaassa kunnossaan. Äidillä rinkka ei oikein suostunut pysymään suorassa ja kroppa oli aloittanut toisen päivän protestinsa. Äidin mukaan kolme päivää on aina tuskaa ja sitten alkaa helpottamaan. Eteneminen oli edelleen melko verkkaista, mutta parempi niin kuin riehua ja päättää reissu alkumetreillä. Kolotuksiimme oli kuitenkin tulossa helpotusta. Edessä siintävän Alisjávrin pohjoispäästä oli venekyytimahdollisuus Alesjauren tuville. Viimeinen kyyti lähtisi klo 19, joten oli laitettava töppöstä toisen eteen jos mieli laineille ehtiä. Emme keitelleet keittoa, syötiin vain pikaisesti leivät ja kerittiin hyvissä ajoin odottamaan paattia.


Hiski seuraa kun äiti katoaa jo kauas edelle.


Tyyni hetki Alisjávrin rannassa.


Helpotus kolottaville retkeilijöille, venelaituri!


#nomakeup #noshower ja mitä näitä selfietä nyt on.

Venekyyti tarkoitti sitä, että pääsisimme/ehtisimme Alesjauren tuvilla saunaan, kuivattelemaan kastuneita kamppeita ja patjoille nukkumaan, olin varannut etukäteen kaksi nukkumapaikkaa. Tuvat sijaitsevat kauniilla kummulla Aliseatnu-joen viimeisessä mutkassa ennen pohjoiseen levittyvän jäätikkövesistä värjäytyneen maitomaisen turkoosia Alisjávria. Tuvilta löytyy kauppa ja sauna. Perillä meidät toivotettiin tervetulleeksi mehutarjoiluilla ja saimme tiedon, että Hiskikin pääsisi yöksi sisälle. STF:n tuvissa on erilliset koirahuoneet ja kuulemma tapana on täyttää ne viimeisenä, joten kun tilaa oli saimme privaattiin käyttöön neljän hengen huoneen. Iltaruokia keitellessä tuli ambulanssihelikopteri hakemaan sairastuneen pois tunturista. Vieläkin tulee noista huono olo, muistuu omat tapahtumat mieleen..

Taisin taas olla ainoa hereillä, kuorsaus kuului seinän takaa. Joskus aiemmin suunniteltiin (tai ehkä minä suunnittelin) vähemmän kansoitettua reittiä Visstasstuganille ja sieltä tuntureiden yli Tarfalaan ja edelleen Kebnekaiselle. Maastossa oli vielä paljon lunta, sillä reitillä vähän palveluita ja pitkät etäisyydet, joten päätettiin ottaa reissu nautiskelun ja perusreittiin tutustumisen kannalta. Enhän itsekään ollut normireittiä aiemmin kävellyt. Äiti nautti tupaöistä, oli melko kylmää ja tihkusateista, olihan se mukava kuivassa ja lämpimässä, mutta sisäinen eräjormani koki pistoksia ullkona telttailijoita katsellessani..

3. Kukkia sumussa

Alesjaure–Tjäktjastugan, 13 km, 6:40 h (11:20–18.00), 2.8. su

Päivä alkoi sateettomana, mutta tihkusade saavutti meidän noin tunnin kävelyn jälkeen. Kihujen hyökkäykset kohti Hiskiä alkoivat olla jo aika röyhkeitä, mutta koiraa ei kihut saatika edelleen ympäriinsä hyörivät sopuli enää niin jaksaneet kiinnostaa.


Alesjauren kämpät jäävät taakse.


Kallionkielekkeen alta löytyi hyvä suoja.


Äiti studeeraa päivän reittiä.


Runsaasti siltoja, vähän kahlausta.

Polun varrella tuli vastaan roppakaupalla uusia kukkivia tunturikasveja; tunturitädyke, uuvana, pikkutervakko, jääleinikki ja 3-4 muuta jotka tunnistin, mutta nimeä en muistanut. Koko laakso ja ylempänä, lähellä Tjäktan tupaa oleva tunturin kylki kukki toinen toistaan upeammissa väreissä ja minimaalisemmassa koossa. Kaukaa näkymä oli väritön ja harmaa, mutta läheltä katsottuna värien ja kukintojen kirjo oli huumaava. Jumituin taas kuvaamaan kukkia kun äiti jatkoi tuvalle kysymään sänkypaikkoja.


Rehevä ruusujuuritupas


Äiti löysi jänniä kukkia.


Jänniä kukkia riitti. Taustalla Tjäktjan tupa.


Enpä ollut aiemmin nähnyt railoa lumessa.

Tjäktjan tupa sijaitsee 1000 metrin korkeudessa tunturin kyljessä ja oli reittimme pienin, sieltä löytyy sänkypaikkoja 20:lle. STF:n periaatteisiin tosin kuuluu, että ketään ei käännytetä pois, kaikille löytyy tarvittaessa patja lattialle. Koiran kanssa retkeillessä onnisti taas, saatiin kämpän viimeiset kaksi sänkypaikkaan koirahuoneesta. Onnekkaita olimme petipaikoista, mutta silti olin taas potenut huonoa omaa tuntoa, olin huono retkeilijä kun köllötin sisällä patjalla muiden telttaillessa ulkona. Koko päivän oli tosin satanut ja viimeiset 4-5 tuntia päivän kävelystä jo ihan reippaasti. Kun saavuimme tuvalle oli 4,5 astetta lämmintä ja tihkusade vihmoi tuulen tuomana yli lumikenttien ja pilvet roikkuivat ties kuinka monetta päivää siinä 1100 metrin tuntumassa. Oli huono omatunto tai ei, nostin silti hattua niille jotka tarmokkaasti kävelivät kauemmas telttailuun sopivalle kentälle pystyttämään tuiverruksessa telttaansa. Helppo sitä oli lämpimästä kovistella aikomuksillaan…

Huomisen sola kohti Sälka-tupia 1150 metrin korkeudessa oli ollut koko illan pilvessä. Viereisen tunturin rinteellä laidunsi tokka poroja ja niiden editse juoksi hetki sitten naali, sillä oli kuulemma tässä ihan vieressä pentuja hoidettavana. Olettavasti keli jatkuisi samanlaisena, mutta kai sai silti toivoa että taivas aukenisi, solasta levittäytyisi upeat maisemat kahteen suuntaan. Kello oli ehkä juuri kymmenen ja olimme jo sängyssä, saattaisimme siis päästä huomenna ajoissa liikkeelle!

4. Lunta ja vihreää suistoa

Tjätktjastugan-Sälkastugorna, 12 km, 6:30 h (9:45–16:30), 3.8. ma

Päivä alkoi tavanomaisesti sateisena ja sumuisena, mutta kuitenkin reilulla lämmön nousulla, oli jo peräti 5 astetta lämmintä! Heh. Kivikkoisen siirtymän jälkeen noustiin lunta pitkin Tjäktjapasset-solaan, josta avautui uusi upea laakso. Tjäktjavagge oli vehreä, sen pohjalla kiemurteli vihreiden niittyjen reunustamana Tjäktjajåkka-joki, joka välillä leventyi porojen suosimiksi kauniiksi suistoiksi. Välillä vehreyttä tasoitti roudan esille kaivamat kiviröykkiöt. Kärppä liiteli taas pitkin niittyjen kivikoita, silläkin oli jälkikasvua hoidettavana erään kiven kolossa.


Kohti koko Kungsledenin korkeinta kohtaa, Tjäktjavaggen solaa.


Lunta oli solan pohjoisrinteellä vielä runsaasti.


Solan etelärinne oli enää märkä, ei niinkään luminen.


Uusi laakso ja kukkia riitti. Lapinvuokko, punakko, kurjenkanerva, tunturikohokki..


Vihreitä suistoja. Äiti katsoo laiduntavia poroja.


Päivän rapsutushetki. Kuva: Pirjo Pakkanen

Kello oli vasta puoli viisi ja olimme jo saapuneet tähän astisen reissun kauneimmalle tuvalle, Sälkalle. Sieltä löytyy kauppa, sauna ja jopa pieni kahvilanomainen. Sälka sijaitsee monen reitin ja laakson yhtymäkohdassa, joka puolella kohoaa vähintään 1700 metriä korkeita huippuja ja jäätiköitä on monessa suunnassa. Huiput ja jäätiköt olivat tosin edelleen vain kartalla, pilvet jatkoivat roikkumistaan. Mustat valkoisin ikkunapuin varustetut somat tuvat oli rakennettu pienelle kummulle keskelle laaksoa, joenuomien väliin.

Katselin sateessa kaihoisasti ympärilläni levittäytyviä loistavia telttapaikkoja pienten lirisevien purojen välissä. Mutta kyllä sitä vielä telttaan ehtisi, sateen taas voimistuessa päätettiin ottaa tuvasta sänkypaikat.


Päivän toinen rapsutushetki.


Ruotsissa kierrätys toimii myös tunturituvissa.

Taas pienoisen henkilökohtaisen telttailuun liittyvän omatuntotaistelun jälkeen oli mukava yllätys päästä tupaan. Se oli kodikas, rakennettu vuonna 1938 ja keittiö oli samassa tilassa kuin sängyt yhdeksälle, kolmessa kerroksessa. Tupa muistutti vähän suomalaisia autiotupia, muissa kun oli tähän asti ollut erikseen keittiö, missä kokata ja syödä. Laverit olivat kauniita ja seinien kanssa hienosti ajan patinoimia. Patjat ja tyynyt oli päällystetty kauniilla polsterikankaalla. Köllötin keskimmäisessä punkassa ja asetin tyynyni niin, että näin ikkunasta Tjäktjajåkkan vehreän suiston, lumisia laikkuja ja vihreinä kohoavat tunturinkyljet. Tähän maisemaan voisin jäädä. Päätin ehdottaa huomenna, jos joku maailman ihme kävisi ja keli selkiäisi, että jäisimme tänne toiseksi yöksi. Tukka oli puhdas ja olo raikas, täällä oli sauna ja raikas puro, jossa uida. Miksi täältä pitäisi lähteä mihinkään? Fingers crossed!


Illallismaisema, joka jäi mieleen.

5. Aurinkoa ja huippuja!

Välipäivä, Reaiddánjunnin (1398 m) huiputus, n. 6,5 km, 6 h (12:00–18:00), 4.8. ti

Silmät aukeavat aamulla vasta 7:35, mutta väsymys kaikkoaa saman tien kun koen lapsuudesta tuttua riemua kun ensilumi on satanut yön aikana. Nyt riemun aiheutti se, että aurinko paistoi ja taivas loisti kirkasta sinisyyttään! Koko laakso tulvi valoa ja kaikki huiput olivat näkyvissä. Keiteltiin aamupuuro ja kahvi ulkona makuualustan päällä ja tuntui, että muillakaan ei ollut kiire mihinkään. Kämppiksinä ollut amerikkalaisperhe Etelä-Carolinastakin teki hyvin verkkaista lähtöä. Ainoastaan myöhään illalla saapuneet maastopyörilijät keittelivät aamusoppansa jo 5:45 ja olivat nyt jo kaukana. Kelistä riemastuneina päätettiin pitää välipäivä täällä, odotella loppujen telttojen kaikkoamista ja valita sitten paras paikka omalle teltalle ennen päivän retkeä. Sopiva telttapaikka löytyi pieneltä purojen halkomalta kukkaketo-saarelta, sopivan kaukana tuvalta ja sopivan ahtaasta paikasta, ettei ollut pelkoa että heti olisi naapureita ahtautumassa lähelle. Me sosiaaliset suomalaiset, hehe!


Aurinko paistoi ja muutti kaiken.


Aamupalalla tutkaillaan telttapaikkaa ja retkikohdetta, kummatkin ovat jo kuvassa.


Aamupuuro Pirkon tyyliin höystettynä.


Melko laadukas telttapaikka löytyi!

Stugvärdin suosituksesta lähdettiin teltttapuuhien jälkeen kohti maisemaa koillisessa hallitsevaa terävää ja kivistä Reaiddánjunni-pikkuhuippua kohti. Keli oli lämmin, jopa Hiskille ehkä liian lämmin, se hakeutui kaikille matkan varrelle osuville lumilaikuille. Parilla tauolla olimme huipulla 2 tunnissa ja 45 minuutissa. Maisema oli mahtava. Kaikki lähialueen huiput saivat kokonaiset piirteensä ja huippuja levittäytyi joka puolella lisää. Nallostuganille koilliseen avautuva Reaiddávaggi-laakso levittäytyi lumisessa karuudessaan, jopa vain reilussa tuhannessa metrissä sijaitseva Reaiddájavri oli vielä jäässä. Saksalaispariskunta neuvoi, että Unna Räitasstugan idässä vähän ennen Nallostugania olisi käymisen arvoinen paikka. Pieni kahden (tarvittaessa neljän) hengen tupa sijaitsee 1226 metrin korkeudessa järven rannalla jyrkänteen reunalla, tuvalta levittäytyy maisema kapeahkoa laaksoa pitkin kohti Visttasvággi-laaksoa. Pitänee seuraavalla reissulla poiketa, näytti kartallakin komealta paikalta.


Reaiddanjunnin äkkijyrkkä itäseinä.



Keiteltiin kahvit huipulla ja kiiruhdettiin vähän pidempää, mutta lumikenttien ansiosta mahdollisesti kivikkoa nopeampaa reittiä alas, naisten saunavuoro olisi puoli seitsemään asti. Vaikka oltiinhan Alesjauressa jo saunottu kaiken maailman köriläiden kanssa sekavuorolla, kahdeksalta pääsisi siihen jos aiempaan ei ehtisi. Lumikentillä olikin hauskaa, laskin pyllymäkeä kahdesti ja äitikin suihki sauvojen kanssa telemark-liukua alas. Hiski sai remmihepuleita. Joku iso haukka seurasi hölmöjä puuhiamme korkeuksista. Saunaan, puroon, ruokaa ja telttaan makuupussiin. Mikä täydellinen päivä!


Äiti telemarkkaa pyllymäkijälkeä.


Illan menu ja maisema taas kohdallaan.


Joku kerää jo voimia seuraavaan päivään.


Päivän huippu terävänä vasemmalla ennen kuin aurinko taittui Sälkan huipun taakse.


Jokailtainen ohjelmanumero. Ja edellisistä reissuista viisastuneena, tekstinkäsittelyohjelma ja -laite, josta ei lopu akku.

Ps. Päivän ajan kaikki ruokatarvikkeet piti säilyttää servicestuganissa kun kaikkialla liikkui niin röyhkeitä myyriä, että ne söivät itselleen reiän sekä teltan, että rinkan läpi päästäkseen nakertamaan retkiruokia. Yksi kämppäkaverimme oli eräänä aamuna herännyt siihen kun teltassa jalkopäästä tuijotti kutsumaton silmäpari. Onneksi meillä oli telttaöiksi oma vahti!

6. Vaellusmasennus

Sälkastugorna-Singistugorna, 12 km, 5:45 h (11:00–16:45), 5.8. ke

Päivät alkoivat mennä sekaisin. Piti oikein laskea ja todeta, että kyllä nyt oli vaelluspäivä numero kuusi. Eilisen komea auringonpaiste oli taas tipotiessään ja pilvet roikkuivat tavallisella paikallaan puolitangossa. Jostain syystä päivän meno alkoi tahmeasti ja askeleet olivat raskaita, eikä virtapiikistä voinut puhua loppumatkastakaan. Joka päivä parin kilometrin ajan kiristelin ja löysäilin vuokrakenkiäni ennen kuin jalkani turtuvat niiden menoon. Tänään kengät eivät halunneet asettua laisinkaan. Pienestä henkilökohtaisesta kärttyisyydestä huolimattame meitä onnisti kun päivällä pilvet rakoilivat juuri lounastauolla Kuoperjåkkan hätämajalla, aurinko lämmitti mukavasti kuppikeittoa hörppiessä. Matkan varrelta olisi ollut mahtavat näkymät Kebnekaisen länsiseinämälle ja Rabots-jäätikölle, mutta saimme tyytyä vilahduksiin pilvenriekaleiden välistä.


Uusi teltta toimi loistavasti ja suuren verkkopinta-alansa ansiosta tuulettui nopeasti.


Lounastauon tuurikeli.


Hiski poseerausta, taas jäätiin jälkeen.

Monena päivänä matkaseurana ollut saksalaispariskunta kertoi Sälka-Singi-välin olevan Abisko-Nikkaluokta-reitin helpoin, ja sitä se olikin. Ei juuri märkiä tai liian kivisiä kohtia, päivän matka taittui nopeammin kuin muina päivinä. Lähestyessämme Singiä alkoi tuuli puhaltaa ja etelästä lähestyä todella synkän näköisiä pilviä. Sade alkoi ryöpytä niskaamme tuulenpuuskien saattelemana juuri tuville saavuttuamme. Saimme taas viimeiset sänkypaikat. Sisäisellä eräilijälläni olisi ollut taas jotain sanottavaa, mutta se vaimeni hyvänmakuista iltaruokaa mussuttaessani.

Ihmettelin päivän tunnelmia, miksi tänään tuntui harmaalta? Oliko eilen ollut liian hienoa? Oliko ilmassa haikeutta kun reissun loppu häämötti? Vai oliko kenties se aika kuusta. Kyse saattoi myös olla siitä, että epäilin reissun suurta haavetta, päästä äitini kanssa Kebnekaisen huipulle. Omien jalkojeni ja äidin voimien ja nopeuden takia. Olipa syy mikä tahansa, kaiketi välillä piti olla vähän harmaata, että uudet jutut tuntuisivat taas jossain. Olin toiveikas uuden innon ja energian suhteen. Olin jopa pyöritellyt mielessäni Kebnekaisen huiputusta itsekseni. Uutta päivää kohti, hikinen yö oli tiedossa, kämppä oli kuin pätsi..


Aurinko kävi illalla kylässä myrskypilvien lomasta.

7. Kebnekaisen turistirysään

Singistugorna–Kebnekaise, 14 km, 6:30 h (9:30–16:00), 6.8. to

Päivä alkoi yöpymisen maksamisella kummallisen palveluhaluttoman Singin stugvärdin luona. Siitä pieni nousu Sinnicohkkan kylkeen ja aamun tihkusade muuttui jo vähän rankemmaksi. Sade kasteli meidän huolella ja tuntui ikuiselta kun nousimme vielä sumupilvien sekaan. Jossain vaiheessa sade oli huomaamatta loppunut, oli vain tiheää sumua. Oli epätodellinen olo kun välillä jostain todella ylhäältä vilahti jyrkkä seinämä joka ehti jo kadota kun olin saanut kameran esille. Laakso alkoi kaventua ja sumu hälventyä. Silti vain vastalohjenneista kivistä saattoi päätellä, että vierestä nousi jyrkkiä huippuja, kaikki oli edelleen pilvessä.


Sinkkiä Singillä.


Sumupilvien paljastuksia.

Matkan edetessä alkoivat pilvet nousta, laakso laajentua ja muuttua vehreäksi karun kapeikon jälkeen. Suistomaiseksi levinneen joen mutkasta löytyi hyvä lounaspaikka ja siinä vettä lämmitellessä tarjosi ruotsalaispariskunta meille ylijääneitä tuoreita vihanneksiaan. Maistuipa välimeren keitto makoisalta kun sai rouskutella isoja paloja porkkanaa! Vihanneksia tarjonnut mies uteli myöhemmin aiommeko yrittää huipulle. Lopulta oli avattava keskustelu, jota olin vähän vältellyt. Onko meistä Kebnekaisen huipulle? Tavallaan tiesin vastauksen, mutta en halunnut kohdata sitä. Äiti sanoi suoraan, että se on hänelle liian hurja, ainakin nykyisellä kunnollaan. Itse olin lähinnä huolestunut huipulle vaadittavasta etenemisvauhdista, nyt se ei ollut riittävän nopea. Omalta osaltani olin miettinyt vuokrakenkien aiheuttamia hankaumia, erinäisiä pikkuvaivoja mutta erityisesti mietitytti toukokuussa uudelleen avattu nilkka. Miten se tulisi kestämään, se oli jo rasittunut reissun aikana ja miten sen helposti ärtyvä akilles kestäisi. Samaan riemuun osallistui tammikuussa sijoiltaan mennyt olkapää, joka oli aloittanut vihlontansa rinkan kantamisesta. Lisähaasteena oli myös aikataulu. Kebnekaisen huiputus olisi todella pitkä päivä (arvioitu 10-14 h, minä arvioin meidän reisulle 14-16 h) ja meidän tuli olla seuraavana päivänä 19 kilometrin pääsä Nikkaluoktassa neljän jälkeen, mikä tarkoittaisi aikaista herätystä. Syitä oli/keksittiin monia, mutta lopputulos oli että Kebnekaise saisi jäädä toiseen kertaan.


Lounasta kivipenkeillä.

Keli lämpeni ja tuntui ettei Kebnekaise Fjällstationia peittävä möhkäle lähentynyt laisinkaan, ylitettävänä oli lukuisia tunturipurojen notkelmia. Hiski oli saanut roppakaupalla ihalijoita koko vaelluksen ajan. Katseet kääntyvät ja kommenttia tuli tuon tuosta. “Den vackaraste som gå på tassar” tuli yhden suusta. Tänään tanskalaiskomistukset kaulailivat karvaturria oikein antaumuksella, oikein yllätyin miesten hellyydenosoituksista. Onneksi (toivottavasti) se ei osaa ruotsia, nousisi vielä hattuun kaikki tuo kehuminen!


Telttakämppis on hoidattanut tassunsa yötä varten.


Láddjujohka ja vasemmalla Kebnekaisen Västra ledenin alku, luminen Kitteldalen.

Teltta saatiin Fjällstationin ruuhkasta huolimatta metsikköön melko lähelle palvelurakennusta. Siitä saattoi kätevästi hiippailla pesulle ja ruoan laittoon. Harmistuneena tosin kuuntelin joka puolella kaikuvia topptur-turinoita. Keksin illan aikana hätäisesti Kebne-reissun korvikkeeksi päärakennuksen kartasta retken Duolbagorni-kattilavuoren huipulle. Reitti kulkisi hyvän matkaa Kebnekaisen Västra ledeniä ja taittaisi ensimmäisen tiukan nousun jälkeen jo vasemmalle kohti huippua. Opas arvioi matkan huipulle kestävän 3-4 tuntia, meillä varmaan kyllä kauemmin. Toinen retkisuunnitelma oli ollut reissu Tarfalan suuntaan jäätiköitä katselemaan. Ideointia vain varjosti taas luvattu huono keliennuste, joten nähtäväksi jäisi mitä huomisesta tulee. Pitäisi ehkä hyväksyä, että huiputushommat kuuluvat toisenlaiseen porukkaan, äiti on ollut onnellinen tunturin kukkaloistosta. Mutta minkä sitä hingulleen voi, tuossa nuo ovat niin lähellä mutta silti niin.. Noh, palatkaamme asiaan huomenna.


Stressaantunut ja moninaisia uhkia kokeva retkikoira.

8. Pää pilvissä!

Välipäivä, Duolbagornin (1662 m) huiputus, 12 km, 8:20 h (11:10–19:30), 7.8. pe

Ruotsalaispoppoo juhli teltallaan läpi yön ja piti huolen etten saanut nukuttua. Kävin jopa kärttyisänä vähemmän nätisti asiasta kommentoimassa joskus kolmen-neljä aikaan, mutta mainittavaa vaikutusta ei ollut. Josku aamuyöstä taisin kuitenkin nukahtaa. Heräämisestä ei meinannut tulla mitään, taivas oli taas harmaa ja pilvet alhaalla. Olokin oli harmaa ja vähemmän reipas, myöhäinen herätys vielä, mietin jo pitäisikö vähentää seuraavan päivän kävelymatkaa ja lähteä jo siirtymään kohti Nikkaluoktaa. Idea ei tuntunut kovin hauskalta, vaikka ehkä järkevä olikin. Käytiin kuitenkin päärakennuksella katsomassa sääennusta ja yllättäen se ei niin huonolta näyttänytkään. En tiedä mikä johti lopulliseen päätökseen, mutta teltta jäi sijoilleen ja päätettiin suunnata kohti Duolbagornia, niin pitkälle kuin jaksaisimme ja pilviltä näki.

Matka joutui yllättävän reippaasti, äidin jalka nousi reippaasti ja sitä mukaan kun edettiin Kitteldalenia ylös nousivat pilvetkin. Yllättävän pian alkoi pilvien lomasta näyttää siltä, että olimme jo aika pitkällä. Ja minä kun ajattelin, että reissu tyssäisi ehkä puoleen väliin kurua, missä pilvet lähtiessämme olivat. Pieni vilkaisu karttaan ja pilvien sopivasti haihtuessa asia varmistui, olimme jo Kittelglaciärenin reunalla! Suuret seinämät nousivat kolmella puolella, lunta oli isoina kenttinä ja jossain ylhäällä kiilteli Björlingsglaciärenin turkoosi pinta. Tuntui kuin minussa olisi ollut loputtomasti energiaa, aamun harmaus oli kaukana takana. Välillä pilviharso paljasti nousureitin Duolbagornin ja Vierranvárrin satulaan. Istuttiin patukkatauolle ja kyselin varovasti fiiliksiä. Oltiin silloin jossain päälle 1200 metrin ja edessä olisi vielä jyrkkä ja louhikkoinen sekä suurilta osin luminen nousu satulaan ja siitä vielä polutonta rakkaa ylös. Huipulle olisi nousumetrejä vielä 450 vertikaalia. Äiti vakuutti jaksavansa eikä tuntunut järkyttyneen nousureitin nähtyään, siispä jatkettiin.


Kitteldalen vilvoittaa.


Kittelglaciären, Kaffedalenin notko ja sumussa Kebnekaisen rinnettä.

Neljä tuntia ja 10 minuuttia startista huomasin etuvasemmalla kohtisuoraan nousevia pilviä ja naamaa pyyhkäisi tuulevire. Olimme huipulla. Alla oli 1000 metriä tyhjää pystysuoran seinän alla. Maisema näkyi vain osin pilvien noustessa pitkin seinämää kerääntyen Duolbagornin ikoniseen lumiseen kattilaan. Parin minuutin päästä kaikki pilvet haihtuivat ja niin kaksi hannuhanhea katseli joka puolelle levittäytyvää huippujen merta. Askeleet huipulla olivat varovaisia, reunalta kun katsoi alas, näki suoraan laakson pohjan, eikä kiven kiveä, vaikka tiesi niitä siinä välissä olevan. Näkyi koko Láddjuvággin/Kebnekaisen laakso kohti Nikkaluoktaa, Sinnivággi, Björlingsglaciären ja lopulta pilvien takaa pariksi minuutiksi näyttäytyi myös Kebnekaisen Sydtoppenin valkoinen huippupyramidi. Lännessä näkyi vielä elokuuksi valtava määrä lunta. Tuulta ei ollut enää nimeksikään ja aurinko lämmitti, ei tarvinnut edes takkia kaivaa. Laitettiin Trangia porisemaan jonkun kyhäämään kivisuojaan, ja istuttiin katselemaan pieninä muurahaisina kulkevaa ihmisvirtaa Kebnekaisen huipulta alas. Olimme kivunneet noin 1000 korkeuserometriä kirkkauteen vaikka päivästä ei meinannut tulla yhtään mitään. Vajaa tunti vietettiin euforiassa ja tuli jo tunne että oli lähdettävä alaspäin, illaksi oli luvassa vähän huonompaa keliä. Asteltiin keskittyneesti irtonaiset kivikot ja lumikentät alas, laakson pohjalla askel olikin jo reipas, melkein tunti saatiin paluussa kiristettyä vauhtia. Illaksi onnistui vielä onnenkantamoisena saada pöytä täyteen ahdetusta ravintolasta.


Jyrkin on jo noustu, kohti satulaa.


Maisema pilkahtaa Duolbagornin ja Vierranvárrin satulassa.


Huimaava pudotus Duolbagornin huipulta alas laaksoon.


Pakollinen huipun kaverikuva.


Ja pakollinen huipun posetus. Kuva: Pirjo Pakkanen


Takana kiemurtelee polku Vierranvárrille ja edelleen Kebnekaisen huipulle. Kuva: Pirjo Pakkanen


Kebnekaise näytti meille valkoisen huippupyramidinsa vain hetkeksi.


Keskittyneesti alas kohti lihapatoja.



Kuin viimeisenä silauksena aurinko pilkotti vielä Duolbagornin kyljen takaa. Tuolla kraaterin päälle me käytiin!

Ilta alkoi hämärtyä ja maha oli täynnä, mutta koira piti vielä käyttää lenkillä, Hiski kun oli ollut leirivahtina. Ajattelin että kruunaan päivän ja reissun Fjällstationin paljasjalkapolulla. Idea oli loistava ja jaloille tuli hyvää hoitoa kunnes kyltit yhtäkkiä katosivat. Seisoin paljain jaloin keskellä hämärää avosuota jääkylmässä vedessä kellon ollessa yli yhdentoista. Meinasi sapettaa, mutta kun kerran olin päättänyt polun kulkea jatkoin sitten umpimähkään johonkin suuntaan. Löysin jonkin ajan päästä takaisin teltalle ja jaloissa veri hyvin kiertäen uinahdin makuupussiin. Edes päivän muistiinpanoja en jaksanut tehdä, tämän tekstin kirjoitin autokyydissä matkalla Kiirunasta Muonioon.

9. Järjetöntä ruuhkaa

Kebnekaise–Nikkaluokta, 19 km, josta noin 6 km veneellä, 6:10 h (8:40–15:30), 8.8. la

Päivä alkoi hoppuisasti, leirin kasaus, pakkaus ja aamupala tuli hoitaa alle kahdessa tunnissa. Isä olisi hakemassa meitä Nikkaluoktassa neljän jälkeen ja jos siihen halusi ehtiä oli päästävä klo 13 veneeseen. Jos koko 19 km olisi kävelty, olisi pitänyt herätä monta tuntia aiemmin. Mutta askel olikin jostain syystä niin keveä, että ehdimme jo aikaisempaan veneeseen. Olimme taittaneet 8 km matkan reilusti alle kolmen tunnin, mikä oli reissun nopein tahti. Yksi syy kiiruhtamiseen saattoi olla tasaisina vanoina vastaan tulevat Fjällräven Classic-vaellustapahtuman osallistujat. Kolmelle päivälle jaettuna Nikkaluoktasta lähti yhteensä 2000 vaeltajaa kohti Abiskoa. Alkoi tulla sen sortin ahdistus siitä ihmispaljoudesta, että oli päästävä pois.


Mitäs meillä on tänään, aurinkoa?


Kahdeksan päivää jo takana ja vielä ollaan reippaana!


Valtatien varressa auringon sopivasti osuessa. Kuva: Pirjo Pakkanen

Venelaiturilla sai rauhaa ruuhkalta, kisaajat eivät saaneet käyttää venekuljetuksia. Kävipä ilmi siinä odotellessamme, että veneyrittäjän käyttämä sadesuoja oli sama hökötys, jossa olin yöpynyt koiran ja kaverin kanssa eräs talvi paukkupakkasessa matkalla Kebnekaiselle. Vene kierteli taidokkaasti maitomaisen turkoosin Láddjujohka-joen haastavissa ja näkymättömissä matalikoissa ja saapui lopulta Láddjujavri-järven itärannalle. Veneestä noustuamme oli tarkoitus keitellä lounas, mutta sielläpä olikin kahvila ja tarjonta oli niin houkuttelevaa, että pussikeitot hävisivät kisan. Lap Dånaldsista sai tuoreita poroburgereita ja päälle vielä lettuja hillahillolla ja kermavaahdolla kunnollisen kahvin kera. Kyllä maistui! Mutta olihan tuon kaiken jälkeen tuskaista yrittää vielä löntystää rinkkoineen 5,6 km päähän.


Mahtavia herkkuja erämaassa!


Taakse jäi vuoret ja nyt erityisen merkityksellisenä valkoisena loistava Duolbagornin kattila.

Nikkaluoktaan saavuttiin lopulta hyvissä ajoin ämyreiden pauhatessa, mukana pari kiloa punikkitatteja. Siinä tuli miettineeksi, että pitääkö sitä suojautua vielä viime metreillä raivokkailta vaeltajilta, uusi kisalähtö oli valmisteilla. Selvittiin lähtöviivan ohi, laitettiin rinkat nurmikolle ja hölmistyneinä todettiin, että perillä ollaan. Käytiin punnitsemassa rinkat ja reippaasti olitiin ruokaa syöty. Oma rinkkani painoi 16 kg, äidin 17 kg ja Hiskin jotain 5-6 kg, siihen oli ladattu myös meidän tavaroita kun se oli jo melkein tyhjä. Jälkikäteen olisi helpottanut kantamista jos olisi tajunnut, että matkan varrella oli useita hyvin varusteltuja kauppoja, joista olisi voinut ostaa ruokaa. Sillä selittyi myös kanssaretkeilijöiden pienet reput. Eipä sitä paljon tarvinnut jos yöpyi aina tuvassa ja osti sieltä ruokansa. Vein vaelluskengät ravintolan vastaanottoon Abiskoon lähetettäväksi, niitä ei tulisi ikävä. Isä saapui ja sanoi, että omat kenkäni olivat jääneet odottamaan nätisti mökin tuvan penkille. Noh, eivätpähän olleet kuluneet.

Oli vähän tyhjä olo, ei vain siksi että oli nälkä, mutta nyt piti taas palata normikuvioihin. Retkellä olleet suuret huolet pysytäänkö kuivina, löytyykö suojaisaa lounaspaikkaa, saadaanko teltta pystyyn ennen sadetta tai kestääkö jalat muuttuivat vähäpätöisiksi ja tilalle tuli suuremmat arkisemmat mietteet. Ja oikeastaan vasta jälkikäteen ymmärsi, että retkellä sitä toimii kuten ihmisen kuuluu toimia. Kuluttaa paljon päivän aikana, syö vain sen verran kun tarvitsee ja olo pysyy kevyenä. Takaisin toimistoelämään palatessa kulutus romahtaa, ruokahalu on pohjaton ja vaatteisiin tulee joku vika kun ne tuntuvat aina vain kutistuvan pesussa… Ihmisen kuuluu olla ulkona.

Nikkaluoktan jäädessä taakse suostui Kebnekaise vielä vilauttamaan koko komeuttaan auringonpaisteessa. Kyllä se kaukaa oli aika massiivinen vuoristo, näin pohjoismaisessa mittakaavassa, läheltä sitä ei oikein ymmärräkään. Kiitos vuoret, saitte taas nälän hetkeksi laantumaan, sekä henkisen että fyysisen. Vaikka en kyllä yhdeksän päivän oleilun jälkeenkään vielä tiedä puhuakko tuntureista vai vuorista. Maankohoamat ovat tuntureiksi liian teräviä ja vuoriksi vielä vähän pieniä. Asiaa ovat muutkin pohtineet, eikä Wikipediastakaan löydy yksiselitteistä vastausta. Ovat mitä ovat, niiden luo on päästävä aina uudestaan ja uudestaan, mieli ja kroppa selkeästi vaatii sitä.

Ja nöyrimmät kiitokset äiti reissusta. Toivottavasti itsekin jaksan yhtä reippaasti laittaa jalkaa toisen eteen kun olen 61 vuotias. Peukku!

Seuraavaan kertaan!


Lisäksi pieni vinkkilista jos joku aikoo samoille poluille

Hinnat ja tiedot ovat vuodelta 2015

  • Suositumpi ja kuulemma maisemiltaan parempi kulkusuunta on Abiskosta Nikkaluoktaan
  • Vaihtoehtoinen viikon vaelluksen päätepiste on Vakkotavarreen
  • Tuvat ovat auki keväällä 14.2.–3.5. ja kesällä 15.6.–20.9.
  • Kaikilla STF:n tuvilla on aina miehitys (stugvärd). Niissä yöpyminen ja käynti on maksullista, päiväkäynti 40 kr, telttayö 100 kr, tupayö 400 kr (hinnat ovat per henkilö ja STF-jäsenhintoja, joihin myös Suomen Ladun jäsenenä on oikeutettu)
  • Tupayön voi maksaa 50 kr alennuksella etukäteen netissä ja maksetun yön voi siirtää tarvittaessa toiseen tupaan
  • Maksettu majoitus ei ole sänkyvaraus. Sinulle on luvattu paikka tuvassa, mutta se voi sijaita myös patjalla lattialla. STF:n periaatteisiin kuuluu, että ketään ei käännytetä pois, kaikille löytyy joku paikka nukkua
  • Alueella on muutamia miehittämättömiä pieniä majoja ja päivätupina toimivia hätämajoitteita
  • Usealla majalla on kauppa, auki klo 8–20 (Abiskojaure, Alesjaure, Sälka, Kebnekaise)
  • Monella majalla on sauna, jonka käyttö kuuluu aina majoitushintaan (Abiskojaure, Alesjaure, Sälka, Kebnekaise)
  • Tuvista check out viimeistään klo 11, jolloin siivous aloitetaan
  • Tuvissa on aina patjat, peitot ja tyynyt, useassa vielä lakanatkin
  • Telttaillu sallittu kaikkialla paitsi Abiskon kansallispuistossa vain merkityillä paikoilla ja Kebnekaiselle vähintään 150 metrin päässä rakennuksista.
  • Telttailijat saavat käyttää servicehusetia 2 h aamulla ja 2 h illalla
  • Telttailu on Kebnekaisella ilmaista jos ei käytä servicehusetin palveluita (maksaneilla tulle olla ranneke)
  • Maksu hoituu useassa paikassa kortilla, mutta käteisellä ainakin Tjäktja ja Singi
  • Alesjauren venematka maksetaan käteisellä (300 kr/henk), Láddjujávrin venematka kortilla (350 kr/henk)

Lisää tietoa: Svenska Turistföreningen

Siitepölyä suksissa ja hiekkaa ketjuissa


Pirkko ja Miihkali kävelevät kännyköintikummulta kohti Pöyrisjärven tupaa.

Kello on puoli viisi yöllä, juoksen pitkin hiekkatievoja mönkijänuraa pitkin. Mahassani on aivan liikaa juuresmuusia ja harjusta sekä aivan liian monta Carlsbergia juoksemiseen, mutta “leppeässä” heinäkuun yössä hengityskin höyryää, on saatava itsensä lämpimäksi. Kannan ylpeydellä takkini hihassa poron korvasta roiskunutta verta. Olen Pöyrisjärven erämaassa, suuntaamassa vajaan parin tunnin yöunille telttaan. Seisoin hetki sitten keskellä Näkkälän paliskunnan Pöyrisjärven erotusaidan kirnua parinsadan poron juostessa kurnuttaen ympärilläni. Sain suuren kunnian olla avuksi kun vasojen korviin leikataan sen omistajan korvamerkki. Vasempan korvaan kaksi pykälää, halki ja kaksi pykälää myös alle. Puukko leikkaa nopeasti pidellessäni vasan päätä alaleuasta peukalo sen suussa.

Tämä on pieni tarina siitä, mitä kaikkea mahtuu 4,5 päivään telttaelämää.

Siitepölyä suksivoiteena

Sillä hetkellä kun työpäivä päättyi viime perjantaina, starttasi auton keula kohti kairoja. Kurvasin kaverini Pirkon pihaan, mukaan pakattiin vielä lisää tavaraa: maastopyöriä, suksia, monoja.. Tiedossa oleva reissu olisi lyhyt, mutta sitäkin monipuolisempi. Ensimmäinen kohde oli Raattaman tien varressa oleva levähdyspaikka. Sinne piti ajaa katsomaan, miltä Pallaksen Pyhäkuru näytti. Humaltumisen tapainen euforia valtasi kehoni, kurussahan oli lunta vielä vaikka milltä mitalla, pääsisin laskemaan heinäkuussa! Ajettiin takaisin kansallispuiston rajalle, viriteltiin teltta pystyyn lähelle tietä ja laitettiin yrtti-bratwurst-raakamakkarat pannulle. Sääskiä oli, mutta viileä olut, tulevat suunnitelmat ja oranssina hehkuva aurinko yhdeltätoista illalla pitivät huolen tunnelmasta.


Pyhäkurussa on lunta 10. heinäkuuta jopa kolmen baanan verran!


Ilta-aurinko ja ensimmäinen telttayö. Hiski odottaa päivän tärkeintä ohjelmanumeroa eli iltasapuskan tarjoilua.


Yrtti-bratwurst-raakamakkarat Trangialla, luksusta!

Aamukahville seuraan liittyi vielä kaksi hullua päivämatkalaista Rovaniemeltä, Teemu ja Aarno. Teltta kasaan ja kohti Pallasta. Hotellilla oli melko paljon retkeilijöitä ja saimme tuttuun tapaan hölmistyneitä kommentteja suksista, eihän lunta näkynyt missään. Olimme tottuneet kommentteihin touko-kesäkuussa, mutta kieltämättä niiden sävy alkoi heinäkuussa olla jo melko huvittunutta.


Lehti puussa ja jotkut kantaa suksia.

Lähestyessämme kurua alkoivat huvittuneet kommentit tulla jo oman porukkamme joukosta. Kurun pohja näkyi jo eikä lunta vieläkään! Mutta pari askelta vielä alemmas ja mikä baana sieltä löytyikin! Laskettavaa oli vajaa parisataa metriä vertikaalia ja lumi oli todella hyvää. Ei upottavaa sohjoa ja pinta silti tarpeeksi pehmeää, että sai lumen suksen alta vielä lentämään. Check, laskemassa heinäkuussa Suomessa, ja vielä kesäloman ensimmäisenä päivänä. Tästä ei voinut tulla huono loma!


Niin siis tästä pitäisi mennä alas suksilla..


Kyllä vain, lunta on ja suksilla alas! Ja minäkin sain vielä sukset jalkaani tälle kaudelle. Kuva: Teemu Saukkoriipi.


Pirkko ensimmäistä kertaa Pyhäkurussa ja vielä heinäkuussa! Kuva: Teemu Saukkoriipi.


Lehtiä, lunta ja laskijoita.

Kohti hiekkaerämaata

Pari nousua riitti ja suuntasimme takaisin hotellille ja after skille. Teemu ja Aarno aloittivat paluun Rovaniemelle, Pirkon kanssa pestiin päivän hiet hotellin rantasaunassa ja viimeinen virkistys vielä lähdevesilammmessa uiden. Sitten myslipatukkaa naamaan ja kohti pohjoista. Teltta pitäisi jonnekkin pystyttää, seuraavana päivänä piti olla puolen päivän aikaan Näkkälässä tavarat valmiina mönkijän kyytiin. Loistava telttapaikka löytyi Näkkälän Eräpalvelun Samulin ja Tainan ajaessa ohi, neuvoivat hyvän paikan Palojärven rannasta. Osoittivat autosta, että tuonne. Minä en edes tietä huomannut, mutta kuulemma sinne voisi ajaa perille asti. Kävellen piti käydä tarkistamassa ja kyllä vain, kovaa hiekkapohjaista uraa, sinne vain. Rannassa oli viileää, melko navakka tuuli, mutta ei ollut sääskiä.

Seuraavana aamuna tuuli oli laantunut ja saimme seuraksemme kohtuullisen runsaat mäkäräparvet. Pakattiin kolmen päivän tarpeet, jotka vietiin Samulin ja Tainan kuljetettavaksi. Suuntanamme oli Pöyrisjärven erämaa ja kulkupelinä maastopyörät. Ajaessamme kohti Näkkälää huolestuin lämpötilasta. Auton mittari näytti 14-16 astetta, mikä olisi aivan liian kuuma malamuutin juosta 16 kilometriä pyörää vetäen. Pohjoistuuli alkoi kuitenkin taas vähän nousta ja se viilensikin melko hyvin. Seuraamme liittyi Pirkon poikaystävä Miihkali, aurinko paistoi harson takaa ja kolme pyörää ja yksi koira paloivat halusta lähteä liikkeelle, mäkäriä pakoon!


Ei tarvitse kairassa yksin olla…

Polku, tai oikeastaan tie oli helppokulkuinen. Sitä käyttivät paikalliset ja poromiehet, ilman erillistä Metsähallituksen lupaa muilla kulkupeleillä kuin jalkapatikalla tai pyörällä ei ollut sinne asiaa. Reitti kiemurteli hiekkaisten harjujen lomitse tunturikoivikossa. Välillä pehmeää hiekkaa oli melko paksulti, vähän leveämmistä ja suurikuvioisista renkaistani oli etua. Matkan varrella oli juuri sopivasti lampia ja puroja, että sain viilennettyä kuumana käyvää vetojuhtaani. Noin viiden kilometrin jälkeen piti olla tarkkana, Pöyrisjärven reitiltä erkani vasemmalle toinen houkuttelevan näköinen reitti joka johti Termisvaaran kylkeä ja Norjan rajaa. Ennen tätä sai melko huolettomasti valita näkyvistä reiteistä mieluisensa, kaikki johtivat samaan suuntaan. Vähän yli puolenvälin jälkeen alkoi maisema avartua. Tunturiylängöllä näki todella kauas, valtava Pöyrisjärvi levittäytyi eteen ja reissun pääkohde, Pöyrisjärven autiotupa näkyi kaukana.


Hellurei! Pöyrisjärven polun alkuosaa.


Hiskin askel alkaa jo vaatia nestejäähdytystä. Kuva: Pirkko Pulkkanen.


Viilentävää jalkahoitoa viisi minuuttia ja valjakko on taas valmis jatkamaan matkaansa.


Tauko ja olutta!


Joen/kosteikon ylitys. Paluumatkalla tästä mentiin ajamalla, pohja oli kova ja laidassa pitkokset ja niiden lopuksi vain matalaa vettä.


Oltiin jo niin pitkällä, että saattoi pitää kuvaustaukoja, kämpälle ei ollut enää pitkälti. Kuva: Miihkali Jefremoff.

Perille päästyämme ihastelimme hiekkarantaa, hiekkasia törmiä ja avaraa maisemaa. Navakka tuuli piti örriäiset melko hyvin loitolla. Kaukana vastarannalla olevat hiekkalaikut näyttivät valkoisilta taloilta, maisema muistutti Kreikkaa. Kahlasimme joen yli kohti Naapanmellan rinnettä hyvää telttapaikkaa etsien. Kahlauksen jälkeen ei viitsitty laittaa kenkiä, eikä niitä juuri tarvinnutkaan. Jalkojen alla oli lämmintä hiekkaa tai pehmeää variksenmarjan mätästä. Törmältä näkyi poromiesten kesätupia, päätettiin laittaa teltta tuvan läheisyyteen, niin ei häirittäisi muita eikä tarvitsisi aina kahlata jos olisi asiaa esim. tuvan ulkohuussiin. Päätös oli hyvä, korkea törmä osoittautui yleiseksi tähystys- ja kännyköintikummuksi, siellä oli välillä kova trafiikki. Iltaruoan ja lettujen päälle Pirkko ja Miihkali vetäytyivät telttaan ja minä jäin kukkumaan kuvia ja iltatoimia. Hampaita harjatessani joskus yhden aikaan yöllä kahlaamon ylitti mönkijä, jota ajoi selkeästi vanha mies. Siitä alkoikin todellinen ruuhka. Mönkijää tuli melkein jonossa ja pian alkoi takanani joen toisella puolella olevalla aidalla tapahtua. Kolme mönkijää ajoi porotokkaa kohti niemen kärkeä ja kirnua. Muut mönkijät odottivat kauempana, kunnes nekin siirtyivät näkymättömiini. Aurinko paistoi edelleen ja kairassa oli kova vilske. Pitkään mietin kehtaisinko lähteä katsomaan, mutta ajattelin olevani vain häiriöksi. Pari sivua jännää kirjaa ja uinahdin.


Kadehtien seurasin kun Miihkali ajoi melkein missä vain.




Paljain jaloin pitkin tievoja.


Kookoslettutaikina ja itse väkerretty koivu-katajavispilä.


Hiski on lomalla.


Kello yksi yöllä. Kesäisen Lapin sääskifiltteri tuo aina oman tunnelmansa kuviin.


Hiskiltä meinaa korvat irrota kun se huomasi joen toisella puolella porotokan siirto-operaation.

Nukuttiin pitkään ja vasta aamupalalla mietittiin päivän ohjelmaa. Vaihtoehtoina oli joko hypätä pyörän selkään ja suunnata kohti länttä ja Buolzzat-harjumuodostelmaa tai tutustua lähellä olevaan lapinkylään ja jättimäiseen hiekkakenttään. Päädyttiin jälkimmäiseen ja jätin Hiskin vartioimaan leiriä, ettemme häiritsisi porokoiria. Aamun raukeuden takia lähdettiin liikkeelle jalan. Kierreltiin ympäriinsä, käytiin katsomassa nyt tyhjää erotusaitaa, tokka näkyi kaempana lännessä. Jatkettiin kohti Naapanmellan hiekkakenttää. Hiekka-aavikko olikin näky, aivan epätodellisen oloinen paikka. Piirreltiin viestejä hiekkaan ja katsottiin Tupalommol-järven toisella puolella olevia vanhoja tupia. Eväspaikaksi valikoitui tuulisin mahdollinen, sääskiä alkoi olla jo melko lailla. Trangia porisemaan Paskamellan rinteelle maisemana Paskajärvi. Nimistään huolimatta paikka näytti paratiisilta.


Pirkko harjoittelee poromiesten kylkiröhnötystä. Autenttista oppia saadaan vasta myöhemmin iltapäivällä.


Hiekkaa riittää.


Koskematon hiekka suorastaan kutsui tuhertamaan.




Vastarannalla oli liikettä ja pian mönkijän avustamana pienen järven poikki viriteltiin verkko. Operaation jälkeen mönkijä kaarsi rinteelle viereemme ja sen kuski siirtyi varvikkoon poromiesten kansallisasentoon, kyljelleen. Tarjottiin kahvia ja jutusteltiin, olin kuulemma missannut päivällä tutun poromiehen. Ei mitään tietoa kuinka kauan siinä oltiin, ajantaju oli kadonnut. Kalapaikkavinkkejäkin näytettiin oikein kartalta. Ja tarjolla oli sääskivoidetta, monta kierrosta kierrekorkillisesta pullosta. Verkonlaittaja jatkoi matkaansa ja me suuntasimme kohti telttaa. Ainoa kulkureitti kulki tosin poromiesten kämppien läheltä, joten käytiin sitten vielä heitä moikkaamassa. Lapset olivat virvelöimässä ja minullekin iskettiin vapa käteen. Itselle ei kala tarttunut vaikka hiekalle oli ilmestynyt jo körmyselkäinen ahven. Pirkko ja Miihkali auttoivat verkkojen nostossa ja teltalle viemisiksi saimme kaksi reilunkokoista harjusta. Miten ystävällistä ja vieraanvaraista porukkaa, tuiki tuntemattomille tarjotaan jutustelua, vinkkejä ja kalaa. Mukavin mielin suunnattiin kohti leiriä. Harjukset valmistuivat nuotiolla ja kahvia piti keittää vielä päälle, vaikka oli jo melko myöhä. Piti nimittäin pysyä hereillä, aioimme suunnata yöksi katsomaan erotuksia.


Lounaspaikalle saapui tiluksiaan tarkastanut porokoira.


Antti opastaa kalapaikkoja. Huomatkaa sääskien määrä lakissa.


Lahjaharrit kypsymässä.


Illassa alkoi olla jo tunnelmaa, olimme jo tottuneet olemaan tuvan lähettyvillä itseksemme. Näkkälästä polkua pitkin tuli kaksi naista koiran kanssa, kairojen läpi ajeli kolme paikallista poikaa ja huhu telttalaisista valtion kämpällä oli kiirinyt. Nuotiopaikalla oli jo ruuhkaa, olutta ei kuulemma enää viety kotiin ja vanhemmilla paikallisiilla miehillä oli kisa siitä kuka saa kertoa eniten ja hauskimpia juttuja. Tiirailin vähän väliä aidalle ja kahden maissa näkyivät ajavan uutta tokkaa aitaan. Nuotiopaikalla kävi kohahdus, kaikki alkoivat suuntaamaan kohti aitaa. Minun piti lähteä maastopyörällä, mutta hyppäsinkin mönkijän kyytiin. Kuski vaihtui vielä matkassa ja pian olin niemen kärjessä kurnuttavien porojen luona.


Iisko-Matin kyydissä kohti porokaarretta.

Alueen viisi perhettä merkitsee alkukesällä syntyneitä vasoja puolitoista viikkoa kestävissä kesämerkityksessä. Työ kestää 6-7 tuntia, päälle viellä tokan liikuttelu, ja se tehdään öisin kello kahdesta kahdeksaan, jotta ei olisi poroille liian kuuma tai liikaa sääskiä. Kaikki ovat auttamassa, vielä alle kouluikäisetkin harjoittelevat suopungin käyttöä ja jo vähän vanhempi sisko riemastui kun lopulta sai kiinni sen vasan, jota yrittikin. Joku sanoi, että oli kuullut että kirnun keskellä olevalta kummulta kuuluisi kännykkä, kolme kättä nousi hapuilemaan verkkoa, mutta eipä löytynyt. Vähän jo vaivalloisesti liikkuva pappa heilautti kättään sulavalla liikkeellä ja saman tien suopunki kiristyi ja vasa oli kiinni. Liikkuminen oli kankeaa, mutta vanha taito ei katoa. Tärisin porojen keskellä liian vähissä vaatteissani, mutta se ei haitannut. Oli vahva kokemus päästä seuraamaan niiden ihmisten työtä ja arkea ja olla vielä vähän avuksikin. Menin nukkumaan joskus viiden jälkeen, joen toisella puolella työt jatkuivat.


Mönkkärit ajettiin riviin muodostamaan aita kirnun pohjoisreunaan.


Jatkuva liike kirnun kummun ympäri, kunnes kaikki vasat ovat saaneet merkkinsä.

Vajaan parin tunnin unosten jälkeen piti jo nousta pakkaamaan tavaroita, aidalta palaavat kuskit veisivät tavaramme takaisin tien varteen. Joimme aamukahvit nuotion ääressä ja aloitimme paluumatkan. Aurinko ilmaantui taas jostain paksun pilvipeitteen takaa ja päivä alkoi kuumua. Sain pysähdellä jäähdyttämään juhtaani, mutta reippaasti kulki koiran jolkotus kohti autoa. Polku oli joutuisaa kulkea, ei tullessa huomannut sen vähäistä nousua, matka tuntui etenevän helposti kohti Näkkälää.


Hiskin askel on ripeä, se tietää saavansa nakkia kun pääsee autolle.


Mitä lähemmäs auto tulee, sen kiivaampi on rekun tahti, erityisesti alamäissä. Tässä alamäessä sai jo tasapainoilla pehmeän hiekan ja kivikon vaihdellessa.

Pirkko ja Miihkali jatkoivat kohti Lofootteja ja minä kotiin käväisemään pyykkäyksen merkeissä. Tiiviit yöunet ja auton lämpö johtivat siihen, että piti eilen Yli-Muoniossa ottaa torkut Utkujärven hiekkarannalla makoillen. Aurinko paistoi, pieni tuulevire, ei sääskiä. Juuri näin näitä lomia kuuluu viettää, nukkua puun alla ulkosalla jos siltä tuntuu.

Hiekkarantatorkkuja toivotellen,